Eräänlainen kiitospäivä

Suomessa ei oo ehkä kovin isossa osassa kiitospäivän perinne, mutta sen innottamana mä oon viime päivinä miettiny, mistä mä olen kiitollinen. Sen takia tekstin aihe on hyvin iloinen!

Oon kiitollinen ystävistä. Siitä, et on elämässä koko ajan joku, joka kuuntelee ja jaksaa vaikka itekin kyllästyis. Että on sellasia tyyppejä jotka ei lähe karkuun kummallisiakaan juttuja. Ja mulla on elämässä myös ihmisiä, joista voi tulla ystäviä. Ehkä. Ja tässä maailmassa jossain kolkassa on paljon tulevia ystäviä!

Oon myös järjettömän kiitollinen mun perheestä. Mulla on läheiset välit vanhempien kanssa ja me tullaan hyvin toimeen. Mulla on myös sukulaisia, joiden kanssa on kiva olla. Ei oo täydellistä perhettä tai sukua, mut ei mun omat huonoimmasta päästä ole.

Mä olen löytäny itelleni täydellisimmän alan. Sellasen joka sopii mulle ja josta haluan oppia niin paljon lisää. Oon ehkä nuori, vähän naiivi ja intoa täynnä vailla varsinaista kokemusta, mutta ootan työelämään pääsemistä. Tässä vaiheessa opintoja jo tiedän mihin ainaki mihin päin oon menossa. En ehkä tarkkaa päämäärää, mutta ainakin suunnan.

Oon kiitollinen, että viime syksyn ja talven vaikeuksien ja voimakkaan kuulumattomuuden tunteen jälkeen löysin paikan jossa sain olla uusi ja vähän alottaa puhtaalta pöydältä. Ymmärsin, et oon enemmän ku ehkä ajattelin ja toisaalta että on paikka jossa mut otetaan vastaan ihmisenä. Ei soittimena tai pelkkinä tekoina, vaan minuna.

Koulussa etsin vahvasti omaa paikkaani ja harjottelua arastelin hyvin paljon, mutta jokin loksahti paikalleen. Voimakkaasta ylhäältä tulleesta kutsusta oon kiitollinen. En ehkä olis ollut kaikkeen vielä valmis, jos olisin etukäteen tiennyt, mutta kokemus opettaa. Vikana päivänä ohjaava opettajani totesi mun olleen oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja mua alko melkein itkettää. Olin ollut melko rikki ja eksynyt, ja löytyi paikka jonne sain hetkeksi jäädä ja kuulua. Ja tavata uusia ihmisiä, myös. Peilata itteäni myös heidän suhtautumisensa kautta.

Ja oon kiitollinen tietenkin siitä mitä osaan. Siitä, mikä olen ja miksi voin tulla. Siitä, että oon saanut uskon lahjan. Vaikka tätä ajatusta 15-vuotias Jassu ehkä kavahtais, siitä oon eniten kiitollinen. Tiedän, mistä kaikki lahjat tulee ja tiedän että oon menossa oikeeseen suuntaan kun vaan seuraan kutsuja.

J

Elämä on ovia.

Tätä mä olen miettinyt nyt muutaman illan. Toiset ovet on pakko sulkea, että toiset voivat avautua. Ja nyt lopetan kliseisyydet ja selitän, mistä oikeasti on kyse!

Eilen oli harkan arviointikeskustelu. Vielä on kaks viikkoa jäljellä, mutta olen kuulemma ollut ihan kelpo harjottelija. Oon superiloinen siitä, että oon oikeasti ollut hyödyksi tuolla. Ja ainahan se on kiva saada palautetta, hyvää tai rakentavaa. Vielä hienompaa on saada hyvää palautetta siitä, mikä aiemmin on ollut kehittämishaaste. Selkokielen käyttäminen on tehnyt mulle hyvää; kuulemma ajatukset tulee hyvin pureskeltuina ja ajateltuina ulos. Ehkä tätä työotetta ja uutta taitoa pitää ylläpitää! Yleensä ajatukset on nimittäin kaikkea muuta kuin pureskeltuja kun ne suusta tulee ulos.

Arviointikeskustelussa puhuin ittelleni saman tien myös keväälle harkkapaikan. Helpottaa tulevaa kevättä, kun tietää että harkka on lähellä, oon viihtynyt tuolla ja ohjaaja sai työnkuvaa kuvaamalla mut vakuuttumaan että se on tosiaankin mun paikka, myös keväällä. Enkä usko että noi meidän linjalaisetkaan kovin siitä pahastuu.

Toisaalta toi päätös ei ollut ihan niin yksinkertanen, kun että "okei viihdyn täällä, tänne jään". Päätös nimittäin sulkee sen mahdollisuuden mun tulevaisuudessa, että voisin joskus mennä lastensuojeluun töihin. Tai ei kai se mahdotonta ole, mutta oon kuullut usealtakin ihmiseltä, että on hyvin vaikeeta päästä lastensuojeluun töihin, jos ei oo siellä harjotellut opiskeluaikana. Toisaalta mä en tiedä, harmittaahan se, mutta toisaalta en tiedä olisko musta välttämättä siihen. Voi olla, että mun vahvuudet pääsis siinä työssä oikeuksiinsa, mutta toisaalta voi myös olla että mun herkkyys ja empatia ei ehkä parhaimmillaan olis siinä työssä, vaikkei se pelkästään kiireellisiä huostaanottoja ookaan.

Ja toisaalta, vaikka nyt toi mahdollisuus meni sivu suun, musta tuntuu siltä että ei tääkään päätös oo sattumalta syntynyt. Ei siinä samanlaista taivaallista suunnannäyttöä ehkä (vielä!) ole niin ku Porvooseen aikanaan, mutta uskon että tuosta tulevastakin harkasta vielä löytää jotain omaan ammatti-identiteettiinsä! Ja oonhan mä täältäkin saanut vaikka mitä.

Huvittavintahan on, että ennen tätä syksyä en varsinaisesti nähny itteäni maahanmuuttajatyössä ollenkaan. En oo ollut koskaan rasisti, mut ei vaan oo se työala kiinnostanut pätkääkään. Nyt oon alkanu sitä srk-työn ohella hyvänä kakkosvaihtoehtona miettiä, ja eilen sain kuulla että mulla jopa on kaikki edellytykset tällä työalalla. Tuntu uskomattoman hyvältä, että joku ammattilainen toteaa, että sä voisit työllistyä tälle alalle ja pärjätä.

Alkaa pikku hiljaa tulla sellanen olo, että tietää, minnepäin on menossa, mitä osaa ja mitä haluaa tehdä. Toisaalta tietää myös äärettömän hyvin, minne ei ole menossa. Aika tajuttoman hyvä fiilis, etten sanoisi!

J

P.s. Sori, tästä tuli hyvin omakehuinen postaus, mutta halkean ilosta!

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Tänään pääseen avaamaan yhtä osaa itestäni, jota en itekään täysin ymmärrä, koska mun mielipiteet ja mieltymykset on täyttä hepreaa myös itselle!

Mua on koko elämäni vaivannut jonkinlainen nimikompleksi. Mua on siunattu (vai ehkä paremminkin kirottu?) pitkällä nimellä, josta on äärimmäisen helppo vääntää ties sun mitä variaatioita.

Ala-asteella mulla oli joku suuri 'inhoan omaa nimeäni'-vaihe, jolloin en tykännyt yhtään ees sanoa nimeäni ääneen koska se ei tuntunut luontevalta. Ei se ehkä vieläkään tunnu järkevimmältä, mutta nykyään itsensä esittely on sen verran tuttua juttua ettei se ihan kamalast enää aiheuta tunteita suuntaan tai toiseen.

Hei, jos satut lukemaan tätä, nii arvostaisin jos kertoisit oman kommenttis asiasta. Onko muutkin kokenut/kokeeko sellasta tunnetta, että oman nimen sanominen ääneen on tosi kummallista? Mulla se voi osittain johtua siitä etten henkilökohtasesti tunne ketään täysin samannimistä, mutta haluisin silti kuulla mielipiteitä ja näkökulmia tähän asiaan!

Nykyään se oman nimen sanominen tai omasta nimestä pitäminen ei oo se ongelma. Enemmän mulla on se, että kuka saa kutsua ja mikskä.

Porukat käyttää mitä huvittaa ja ne nyt lähtökohtasesti saakin kutsua mua miskä huvittaa. Kuitenkin yleensä se on Jassu (mikä idea antaa lapselle nimi, jos sitä kuitenkin kutsuu lyhyemmällä nimellä?), tai etenki pienenä jos teki jotain pahaa, ni kajahti Jasmiina. Silloin ties töppäilleensä todella pahasti, jos etunimeä seurasi vielä toisetkin nimet.

Kaverit oon kertonut hirttäväni lipputankoon, jos ne koskaan kehtais kutsua Jasmiinaks. Kukaan, kukaan kaveri ei sitä saa tehdä. Diakissa luokkakaverit ja tutummat muiden kurssien tyypit sanoo myös Jassu, ja se on enemmän kun jees. Opettajat yhtä lukuun ottamatta kutsuu sillä nimellä joka papereissa lukee, ja sen yhdenkin "hairahdus" johtuu siitä, että se on tarttunut mun luokkakavereilta.

Harkoissa ihmiset on kautta opiskelujen kutsuneet tiukasti ristimänimellä. Oikeastaan kahdesta harkasta en osaa ees kuvitella mitään muuta, viime keväältä oisin saattanutkin. Mutta koskaan mä en varsinaisesti pyytänyt, että nyt kutsukaapa Jassuks.

Ehkä se kuuluu aikuistumiseen, että ei sitä tavallaan vaadikaan, että "nyt kaikki kutsuu lempinimellä". En mä oikeestaan tiedä. Suoraan sanottuna en tiedä, missä se raja menee, tai mitkä kriteerit muka pitää täyttää, että saa kutsua lempinimellä.

Muistan ainakin kaksi tapausta historiasta, jolloin mua on kutsuttu mun lempinimellä ja oon vetänyt aivan jäätävät epämukavuuskohtaukset siitä. Toisessa tapauksessa kutsuja oli melko vieras, mutta toisesta tilanteesta en vaan nää mitään syytä, miksei kyseinen ihminen ois saanut niin kutsua. Onneksi tähänkin löytyi kompromissi. Ehkä viestin olemuksellani suurta ahdistusta, koska kahden kerran jälkeen kutsumanimi vaihtui.

Onko se niin, että oma nimi on niin yksityinen ja "arka" asia, että sitä suojelee? Tai sen takia haluaa, että voi ite päättää kuka kutsuu milläkin nimellä. Kuten sanoin, oon ite aivan sekasin siitä, mikä logiikka on siinä kuka saa kutsua ja millä nimellä. Tuttuudesta tai luottamuksesta se nimittäin ei ole kiinni. Tottumuksesta, ehkä?

Ehkä nää on taas näitä kohtalaisen turhia mietittäviä asioita, mutta tulipahan nyt avauduttua oikein urakalla tästä nimiasiasta.

J

Elämä kulkee, mut se kulkee liian nopeasti

Siiiis MITÄ. En oo todellakaan aatellu hiljenneeni näin kovin! Olen pahoillani, te ehkä kaksi ihmistä joita tämä kiinnostaa. On ollut niin paljon kirjotettavaa, etten oo oikein saanu kirjotetuksi yhtään mitään. Pitäis kai aloittaa jostain, mutta kun en tiedä että mistä. Ehkä tyydyn vain päivittämään vähän elämän tapahtumia ja kuulumisia.

Kuuluu hyvää. Oikeasti todella hyvää. Viime päivinä on tuntunut, että aina kun sanoo, ettei paremmaksi voisi mennä, jokin asia tulee ja sitten meneekin paremmin.

Paitsi että olen aika tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, oon myös järjettömän onnekkaassa asemassa sinänsä, että mulla on kesätöitä jo nyt. Voin keskittyä siis keväällä 100% autokouluun ja oppariin, eikä mun tarvitse metsästää kesätöitä. On siinä huonotkin puolet, tosin; tietäen mitä kesällä tapahtuu, paitsi töiden, myös muun elämän osalta, on turkasen vaikeeta odottaa. Ja ihan oikeesti mä tarkotan sitä. Melkein mahdotonta odottaa.

Mä olen miettinyt viime päivinä oodia ystävyydelle. Sellaselle, joka avaa kaikki kipeimmät haavat yhdessä yössä ja muuttaa jotain ihan syvältä sisältä asti. Hassua sinänsä, koska ystävä on samaan aikaan uusi että vanha. Ystäviä ollaan oltu vuodesta 2010, tiedetty toisistamme vuodesta 2001 (puhumatta kuitenkaan siis toisillemme tyyliin mitään) ja nyt sitten pari viikkoa sitten kerrottiin paljonpaljon asioita toisillemme. Ja siitä se ajatus sitten taas lähti, about neljän vuoden hiljaiselon jälkeen.

Harkkaa on jäljellä kaks ja puoli viikkoa. En tiedä minne tää aika on hävinnyt, mut niin vaan ollaan kohta lopussa. Ei-niin-mukavan ja järjettömän eeppisen harjoittelun jälkeen on ollut ihan mukavaa olla paikassa, josta lähteminen ei suuremmin herätä mitään tunteita. Jäisin sinne todellakin, jos voisin, mutta ei nyt ehkä mitään sydäntäraastavaa haikeutta tunnu - ainakaan vielä. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tulevien päivien reaktioita. Huomenna mulla ois opistolle hartaus, ja kumpikaan mun potentiaalisista haastateltavista ei oo ollut koulussa eilen eikä tänään. Herran haltuun vai mitenkäs se meni...

Jotenkin on paljon asioita, joista pitäisi kirjoittaa, mutta niistä haluaa sitten tehdä omat postauksensa. Ehkä jätän tämän nyt tyngäksi palapeliksi ja kirjoitan ensi kerralla lisää, luultavimmin aikaisemmin kuin kuukauden päästä!

J

Ps. Kuukauden ja viikon päästä on joulu.

Fanityttöydestä

Mä oon suunnitellut tätä kirjotusta jo yli viikon, viime lauantain Haloo Helsingin keikasta asti.

Ennen keikkaa mä kattelin Instagramista kuvia ja videoita perjantain keikalta, ja hymyillen huomasin, miten fanityttöjä jotkut kuvat ja kuvatekstit oli. Ymmärsin ennen kaikkea sen, et nykyään ei enää samalla tavalla oo kiintyny mihinkään bändiin tai muusikkoon, ku eräisiin teininä. Ei sillä, en voi todellakaan sanoa mitään kenenkään fanituksen määrästä, mulla ei oo todellakaan varaa.

Musta tuntuu, että oon 13-14-vuotiaana käyttäny kaiken hysteerisen fanityttöyteni kapasiteetin. Tai en ehkä, mutta tuskin mä voin keneenkään enää fanityttömäisesti kiintyä, ihastua, alkaa ihailla, you name it. Mulla on pää täynnä fanityttöihmisiä jo muutenkin - aina joulua ennen enenevässä määrin. Ja nythän jouluun ei tosiaan ole kuin alle kaks kuukautta, joten todellakin mulla on vakava fanityttövaihe päällä taas!

Olin 12, ku Koivusen poika meni Idolsiin ja - niin naurettavalta ku kuulostaakin - muutti ainakin osan mun elämästä aika totaalisesti. Okeiokei, tiedän mitä joka ikinen lukija ehkä viittä ihmistä tässä maailmassa lukuun ottamatta ajattelee. Ei tollanen voi elämää muuttaa, typerää fanityttöilyä vaan.

Vai onko sittenkään?

Aikaa kului, Ari voitti, ja alkoi sitten kesällä keikkaillakin. Kukaan mun kavereista ei häntä kuunnellut sen kummemmin, joten "vertaistukea" mulla ei ollut. Tai oli, netissä, jossa tuli keskustelupalstoilla keskusteltua ja ennen pitkää saatua kavereitakin.

Sinä kesänä sain myös bestiksen, jonka kanssa kaikki oli jotenkin supermaagista. Meillä oli 300 km välimatkaa, mut se oli kyllä hyvin aitoa eikä me paljon erossa toisistamme oltukaan. Mulla oli useita kavereita, jotka olin saanut juurikin tuolta keskustelualueelta.

Käytiin bestiksen kanssa yhdellä Koivus-keikallakin sinä kesänä, ja piakkoin alko seiskaluokka, jolla alettiin soittaa kitaraa. Ja mä vaikutuin siitä soittimesta yli kaiken. Suurin syy oli se, miten paljon ihailin Koivusen bändin kitaristeja, ja mä sanon etten tähän päivään mennessä olis hommannut itelleni kitaraa ilman sitä valtavaa samaistumista niihin kahteen. Puhun rehellisesti, koska mä tiedän miten teini-ihastunu olin, etenkin Lucaan.

Seiskan kevät oli rankka, mut jotenkin se musiikki autto. Ne ihmiset autto, kun bestissuhteet kaatu ja vähän kaikki muutkin ystävyyssuhteet kaatu. Kuulostaahan se naurettavalta, mutta ehkä ne ihmiset ja se musiikki edusti mulle jonkinlaista jatkumoa...

Se bändi hajoili sitten, yks jäsen kerrallaan; totta kai oma lemppari ensimmäisenä. Se otti naurettavan koville, mut ymmärtäähän tuon. Pikku fanitytön maailma romahti. Ehkei mulla oo varaa tuomita niitä, jotka itkee One Directionin jäsenen perään, kun ite oon aikanani porannut meikit poskille yhen kitaristin takia...

Kesällä sain taas pari uutta kaveria, joista en kummastakaan vielä tänä päivänä muista mikä oli se aihe, jolla alettiin keskustella ja vaihdettiin mesejä. Ei voi vaan muistaa. Toisen kanssa näistä pääsin vielä yhdelle keikallekin.

Bändi lopetteli kokonaan vuodenvaihteessa 08-09, ja pikku hiljaa myös jollain tasolla unohtui. Jotain kuitenkin jäi: kitara ja, uskomatonta kyllä, muutama ystävä.

Lukiossa paljon mitään ajatellutkaan näihin liittyen. Ne ystävät oli, tietty, mutta paljon ei tullut ketään bändiläisistä ajateltua.

Oikeastaan 18.12.2013 oli sellanen viimenen niitti tähän asiaan, kun päädyin vasten kaikkea todennäkösyyttä Raskasta joulua-keikalle parin tunnin varoajalla. Sain yhteiskuvan toisen näistä kitarasankareista kanssa - Erkan, ja mietin, etten koskaan selviäisi yhteiskuvasta Lucan kanssa tietäen kaikki menneisyydessä tapahtuneet asiat. Ja kohtahan tulis jo muuta ajateltavaa.

Paitsi että koko homma tulikin jäädäkseen. Ihan kaikki mitä oli koskaan ajatellut ja miettinyt, tulikin takasin takautuvasti kaikista vuosista, jolloin ei oikeestaan ollut edes ajatellut. Samalla tuli myös innostus opetella lisää kitaraa.

Ja sitten huhtikuussa vihdoin pääsin juttelemaan Lucalle. Se oli jotain järjettömän suurta, se tapahtui vieläpä sellasen "Koivus-kaverin" kanssa, jonka kanssa me nyt vaan kuuluttiin just sinne just silloin. Se oli aika maagista, ihanaa ja uskomatonta. Ja hysteria oli suurta, kun vihdoin siitä ravintolasta lähdettiin pois. Kyllähän se on hyvä saada 19-vuotiaana pahin hysteriakohtaus ikinä...

Sen jälkeen ei oo sellasta päivää kai ollutkaan, ettei ois jotain ajatellut niistä. Kirjaimellisesti. Ja joulukuussa toki tapasin sitten Lucan uudestaan, taas sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa kuului just sille keikalle just sinne. Ja se teinifanityttö pyörtyi, kuoli ja meni psykoosiin, kun mies totesi muistavansa mut. Heti kun oli nähnyt. Hyvästi anonyymiys! Se, jota en koskaan uskonut menettäväni. En ikinä!

Fanilahjoja en antanut ennen viime joulua. Virkattu Erkka maestrolle itselleen Lahdessa RJ-keikalla, kolmannen "Koivus-kaverin" ollessa vieressä. Tajusinpa just, että olin viime vuonna keikalla kaikkien kolmen tärkeimmän sellaisen kanssa. Mut ei sillä väliä, miten ollaan tutustuttu. Kaikki on mulle tärkeitä ja läheisiä ystäviä, ihan samalla tavalla kun monet muut - ellei jopa enemmänkin.

Ja tänään mulla on lapasprojekti, puoltoista lapasta valmiina ja 4.11. pitäis olla valmiit. Akustinen Raskas joulu puolentoista viikon päässä Lähetyskirkossa... Kuten eräs ystäväni sanois, ei vois enemmän mun juttu olla.

Kuten huomaatte, tässä ollaan nyt jännän äärellä; yks mun suosikkiaiheistani ja kuten sanoin, (Raskaan) joulun lähestyessä ne tunteet aina nousee pintaan. Jos joku todella jakso lukea, niin hyvä niin.

J

Joulu tulee laulamalla!

Kyllä, luit ihan oikein. Joulu.

Tänään on ollut superjouluinen päivä! Aamulla oli kylmä; niin kylmä, että menin mieluummin harkkaan junalla kuin pyörällä. Toisaalta, mun vaihteet jäätyy jo minimaalisista yö(ja -aamu)pakkasista, joten se oli ehkä ihan järkevääkin.

Toisekseen tilasin mulle ja äitille tänään liput Lahden Raskasta joulua-konserttiin. Tästä on tullut jo sellainen osa joulun odotusta, että ois ollut ikävää jos se olis jäänyt tänä vuonna välistä, miltä yhdessä vaiheessa näytti. Oon ollut nyt kahtena vuonna kolmessa konsertissa (talk about fangirlism), eli neljäs tulossa 14.12.

Viime vuonna annoin elämäni ensimmäisen fanilahjan koko idean isälle, tuottajalle ja ihkulle liidi-kitaristille, Erkka Korhoselle (virkattu miniatyyri-Erkka). Kyseinen ihminen on toisiksi isoin syy siihen, että mä soitan kitaraa tällä hetkellä, joten oli ehkä aikakin jollakin tavalla kiittää tuota. Nyt mulla on kaksi kuukautta ja viikko miettiä, mitä mä annan ja kenelle tänä vuonna. Jonkinlaiset yhteiset villasukat tai lapaset tai vastaavat RJ-kirjailulla on ollut mielessä, toisaalta mietin myös, että virkkaisinko kosketinsoittaja-Vilin. Vaikeeta! Äiti yritti helpottaa: ehdotti että teen Tonylle villasukat jotka äiti vois sitten antaa tälle. Ehkä sitäkin pitää harkita...

Joku varmaan nyt miettii, miks tää fanilahjajuttu on mulle niin iso juttu. Mä oon kaheksan vuotta ihaillut noita soittajia ihan liiankin paljon - Erkkaa lähinnä koska kitara - ja mussa edelleen asuu sellanen pieni, hysteerisiä kohtauksia saava fanityttö, joka haluaa tulla huomatuksi just noiden ihmisten toimesta. Kerran kun fanitat jotakuta, ei se kai koskaan kokonaan katoa. Ja kuulostaahan se hemmetin hyvältä, et "Erkka Korhonen on halannu mua!". Mwah.

Viimeseks, kun olin iltalenkillä, näin revontulia! En muista aikaisemmin niitä edes nähneeni, joten hetki oli pysäyttävä. Ihan törkeen siistiä asua Suomessa ja se, että on syksy, tällanen kirpee, pimee ja kylmä syksy! Oon täysin syksyn lapsi, vaikka keväällä/kesällä synnyinki. Syksy vaan on täydellisyyttä!

Jouluista illan tai yön tai aamun tai päivän jatkoa vaan kaikille!

J

Viikko takana, yhdeksän edessä!

Ei, tästä blogista ei tule harjoittelublogia vaikka toki myös harjoittelujuttuja tänne päivittelen. Nyt on ollut ihan järjetön kiire, jotenkin aika vaan menee jonnekin aina kun neljän aikoihin on kotona. En edes tiedä, minne se aika menee, mutta jonnekin se katoaa. Kuten lepäämiseen ja seinien tuijotteluun ja lenkkeilyyn ja ruuanlaittoon ja kaikenlaiseen. Kyllähän tuota tekemistä aina löytyy!

Muttamutta, asiaan. Viime viikko tosiaan oli ensimmäinen viikko harjoittelussa ja jo tässä vaiheessa voin sanoa, että olen taas täysin oikeassa paikassa! Meidän työporukka on tosi kiva, samoin nuo opiskelijat joiden kanssa pääsen töitä tekemään. Kaiken lisäksi mut ja Jussi on otettu tosi mukavasti vastaan tossa harkkapaikassa. Paitsi ohjaajan ja "ylemmän tahon", myös niiden opiskelijoiden puolelta. Oikeastaan en osannut edes odottaa tällaista vastaanottoa. Innolla todellakin odotan seuraavia kymmentä viikkoa!

Olen päässyt lukemaan kummallisia lastenkirjoja ja opettamaan suomen kielen ääntämistä, sitten auttanut tekemään suomen kielen tehtäviä ja samassa alkanut itse kyseenalaistaa koko kielen. Ihan todella hankalaa tätä kieltä on kyllä kylmiltään opetella, siinä mielessä olen onnekas ollessani suomalainen! Olen myös oppinut, miten suomea opetetaan vieraana kielenä: esimerkiksi verbit ovat verbiryhmissä, ihan kuin ruotsin kielessä on substantiivit jaettu! Esim. blomma ja rosa ovat samassa sanaluokassa, koska ne taipuvat samalla tavalla. Niin myös suomen kielessä; verbit on jaettu taivutuksen ja päätteen mukaan viiteen ryhmään!

Olen myös jo päässyt kamppailemaan oman kärsimättömyyteni kanssa. Onneksi ei tarvitse opiskella kieltä tai paljon mitään muutakaan, jossa on loputtomasti toistoja. Ennen kaikkea pitäisi olla superonnellinen siitä, ettei tarvitse mennä uuteen maahan opiskelemaan täysin uutta kieltä! Saati sitten, että joutuisi vielä jättämään osan perheestä taakseen. Rankkoja asioita, vaikeita asioita. Ja niin silmiä avaavaa!

Monet uusista tuttavuuksistani ovat ihmetelleet, että asun jo yksin. Olen kuulemma nuoren näköinen - noh, sen olen tiennytkin, mutta näissä kulttuureissa ei muuteta kotoa 19-vuotiaana pois, niin kuin itse tein. Hämmennystä herätti myös se, ettei minulla ole sisaruksia. Sekin on varmasti kummallista, etenkin sellaisista kulttuureista tuleville, joissa perheessä voi olla hyvinkin monta lasta - näin suomalaisessa mittakaavassa. Voi, jos nyt voisin kirjoittaa kulttuurisen matkalaukkuni tehtävän uudelleen, siitä tulisi kyllä aika lailla erilainen!

Ja sitten muuhun elämään. Sitäkin on ollut. Kävin torstaina katsomassa ex temporena Napapiirin sankarit kakkosen, lähinnä siksi että suomen tunnilla kuunneltiin Leevien Onnelliset, joka oli siinä ykkösessä jonkinlaisena tunnarina. Ja voin kertoa, ekaa kertaa joku kakkososa oli parempi kuin ykkönen! Tykkäsin ihan huiman paljon! Olin todella epäluuloinen, kun tiesin juonen olevan jossakin määrin samanlainen kuin ensimmäisessä osassa. Kun näin leffajulisteen ekaa kertaa, luulin sen olevan joku vitsi. Ei ollut odotuksia, jotka olisivat voineet täyttyä, enkä oikeastaan olisi voinutkaan pettyä, kun menin lähinnä katsomaan kun eka oli sen verran hyvä. Tummanpuhuva huumori toimii aina, ja joissain kohdissa leffa oli niin överi, että se oli viihdyttävää. Eli jos olet tummasävyisen huumorin ja Kari Ketosen, kuten allekirjoittanut ystävä, suosittelen ehdottomasti, 5/5!

Ensi viikolla harjoittelujuttujen iloiseksi lisäksi on tiistaina opinnäytesuunnitelman esittely, joka stressaa luvattoman paljon. En todellakaan usko sen menevän läpi, mutta jos niin käy, yritän tammikuussa uudestaan. Jos se menee läpi, hyvä niin. Sitten alkaa kunnon taistelu kyseisen härpäkkeen kanssa. Kyllä sitä joskus ehkä tulee valmistuttuakin!

J

Elämä on tylsää ilman seikkailumieltä!

Huomenna alkaa kolmas työharjottelu. Oon ihan superinnoissani siitä, (terkkuja sille 19-vuotiaalle just Diakissa alottaneelle joka vannoi ettei ikinä selviä yhdestäkään harkasta hengissä) en oo kuullut pahaa sanottavaa mun harkkapaikasta ja viime harkka (ai niin, se oli tosiaan harkka..) antoi mulle itseluottamusta siihen että mullakin on toivoa harkoissa!

Musta on myös tosi hauskaa, etten tee tätä harkkaa yksin, vaan luokkakaverini kanssa. Joskus mietin, että olis kiva kokea se vielä Diakin aikana, ja nyt se tosiaan toteutuu. Toisaalta harmittaa, ettei mee mihinkään uuteen paikkaan, vaan jää koulurakennukselle, mut oon varma siitä, et siinäkin on omat hyvät puolensa. Kuten esim. se, ettei tarvii alkaa opetella paikkoja, ku tietää jo mitä missäkin on.

Tää viikonloppu on mennyt aika lailla rennoissa merkeissä. Eilinen oli nukkumispäivä ja nytkin vois käydä ihan hyvin jo nukkumaan, mutta päätin nyt kirjotella kuulumisia, kun alkaa tää blogikin hiipumaan. Tästä hiipumisesta ei tuu tapaa, nyt ei vaan oo oikein ollut mitään mistä kirjottaa, kun on ollu vapaata koulusta ja lähinnä tullu kirjoteltua opparisuunnitelmaa ja sen jälkeen kammoksuttua konetta siinä määrin ettei oo kamalasti ollu ees aikaa kirjottaa.

Eilen kävin tosin jänniä keskusteluja yhen ystäväni kanssa. Tää ystävä on sellanen, että aina, ku mulla on jotain sellasta, mitä en haluu kenelle tahansa jakaa, ni tiiän että tää nimenomanen ihminen ainaki ymmärtää, ellei jopa tiedä tasan miltä musta tuntuu. Esimerkiks eilen hän taas sanotti täydellisesti sellasia arkoja asioita, joita oon ite pyöritellyt päässäni mutten ollut vaan halunnut kertoa kellekään. Jollain tasolla väittäisin, et tää ihminen ymmärtää mua paremmin ku kukaan - ja sama on myös toisin päin. Kyllä me molemmat tiedetään olevamme sellasia toisillemme, et tajutaan miltä toisesta tuntuu. Tällasia ystäviäkin on onneks elämään siunaantunu, olisin ihan hukassa jos ei olis jotakuta, joka vaan... Ymmärtää.

Mitenkään tietenkään ketään muuta ystävää väheksymättä! Mä uskon, että jokainen ystävä, ja ihminen ylipäänsä, on elämässä jostain ihan erityisestä syystä. Jokainen ystävä on jollain tavalla "superlatiivi" mun elämässä, eikä oo sellasta yhtä asiaa, joka määrittäis sen voiko joku olla hyvä ystävä vai ei. Mulla on paras ystävä, mut ei se sulje pois sitä etteikö joku muu vois olla jollain osa-alueella enemmän ku se. Eikä se vähennä sitä parhaan ystävän "titteliä" mihinkään.

Ja ystävistä puheen ollen. Yks urpo lähti taas pohjoseen. Tällä kertaa kymmeneks viikoks. Seittemän (tai no, kuus) tuntu jo kamalan pitkältä ja nyt se meinaa melkein tuplata ajan siellä. Mur.

Jahas, ajatukset näköjään lähtiki ihan kivasti lentelemään taas. Nyt nukkumaan, huomenna on suuri päivä ja sillai...

J

I'm ready to live my future now!

Nyt on seminaarit seminaroitu (?) ja pääsen tai oikeammin sanottuna jaksan kirjoittaa joitain tunnelmia tännekin.

Ensinnäkin, mulla oli omat pelkoni ja suuret toiveeni tähän seminaariin liittyen. Pelot oli täysin irrationaalisia, että mun luokkakaverini ei tuliskaan mukaan syystä tai toisesta. Noh, aamulla sain häneltä viestin että kuumetta on, joten tämä "typerä" pelkoni osoittautui aiheelliseksi kuitenkin. Pienimuotoisen häkeltymisen ja stressin jälkeen oli pakko ryhdistäytyä ja alkaa miettiä plan b:tä, eikä kauan aikaa ollutkaan kun pitikin jo lähteä ja tarttua siihen tilaisuuteen.

Terminaalissa etsiydyin opettajani luokse ja törmäsin myös Porvoo-ihmisiin ohimennen. Huomasin jo tässä vaiheessa, että opettajalla oli jonkin verran muita kontakteja joten oletin olevani jonkin verran yksin, ja toisaalta myös ensivaikutelman perusteella mukavalta vaikuttavan hyttikaverini kanssa, mikä ei olisi ollenkaan huono vaihtoehto.

Alussa oli jonkinlainen aloitustapahtuma, sitten Raamattuluento, joka oikeasti oli ihan mielenkiintoinen. Samalla sitä mietti, miten paljon joku voi oikeasti puhua yhdestä jakeesta, kun itse sais hädin tuskin kaikista evankeliumeista puoli tuntia höpöttämisen aihetta! Ehkä tässä on iso kehittymisen paikka tulevaisuuden kannalta...

Tein ensimmäisen haastatteluni ja oli kyllä aika lailla hienoa, tuli sellainen olo että ehkä tästä selviää myös yksin, vaikkei se aamulla ensimmäisenä ajatuksena ollutkaan. Iltahartaus oli myös vaikuttava, erilainen kuin mihin oli tottunut.

Mulla oli tosiaan kaikenlaisia "tämä olis randomeinta ikinä" - skenaarioita ennen tota seminaaria, mut joskus totuus on tarua ihmeellisempää. Mulla oli ehkä huikein ilta sitten lapsuuden risteilyjen, mikä kuitenkin käsittää kaks opiskelijaristeilyä näin "aikuisiällä". En muista, koska olisin viimeks oikeasti kokenut niin paljon kuuluvani jonnekin, vaikka se tunne onkin jollain tasolla järjetön.

Aamulla lähdettiin sitten Tukholmaan, saksalaiseen kirkkoon ja monikieliseen messuun, joka oli mielenkiintoinen kokemus. Tekstiä ja lauluja oli useilla kielillä, ja Isä meidän jokainen sanoi omalla kielellään. Siihen joutui oikeasti keskittymään, koska suurin osa sitä ei lausunut suomeksi. Kirkko oli aika huikea, vaikka halvannäköisesti kullatut urut ei niin kauniit olleetkaan. Lasimaalaukset sitä vastoin oli aivan ihania!

Messun jälkeen oli kolme tuntia aikaa kierrellä Tukholmassa, mikä käytettiin hyttikaverini kanssa syömiseen ja kaupoilla kiertelyyn. Mitään en ostanut, mikä ei ehkä tässä elämäntilanteessa ollut huonoin mahdollinen ratkaisu. Tuli myös huomattua, miten lähellä Tukholman keskustaa Vikingin terminaali loppujen lopuksi on!

Illalla oli taas kanavatyöskentelyjä ja haastatteluja, ohjelmaa ja vielä lisää ruokaa ja yökerhoilua. Jonkinlainen työsukupolvien kohtaaminen tapahtui myös, kun tapasin harkkaohjaajani nuorisotyönohjaajan. Pienet on seurakuntapiirit, mitä muutakaan tässä vois sanoa.

Kaiken kaikkiaan reissu oli ihan uskomaton. Taas opin sen, että ne suunnitelmat, joita ite luo, voi muuttua radikaalistikin ja siinä tilanteessa ei pitäis panikoida, vaan ajatella ennemmin niin että oma suunnitelma ei ehkä ollut se kaikista parhain, mitäpä jos antais jonkun toisen tehä sen suunnitelman. Miksei voi vaan luottaa siihen että kyllä kaikki järjestyy vaikka inhimillisestä näkökulmasta kaikki tuntuis olevan ihan lukossa.

Tämän tarinan opetus on se, että jokaisella on joku paikka ihan joka jutussa. Vaikka sitten pikkuisena opiskelijana pelottavien ammattilisten keskellä seminaarissa, johon ei ollenkaan tunne kuuluvansa. Aluksi. Ja toisaalta myös se, että joku pelastaa aina, jos tuntuu siltä ettei itse osaa tai halua olla yksin. Ja toisaalta ne kamalimmat hetket voikin tehdä tilaa jollekin, mikä menee villeimpienkin kuvitelmien ylitse. En osannut edes kuvitella tiettyjä asioita ennen risteilyä, jotka kuitenkin tapahtu.

Viivi lähetti mulle videon ennen seminaariin lähtöä, ja siinä tilanteessa ärsytti kohta "I'm ready to live my future now". Ei ihan kamalasti siltä tuntunut. Mut nyt tuntuu siltä, että olis vaan pitänyt olla valmis.

Saakohan tosta aivo-oksennuksesta kukaan mitään irti...

J

Muutosta ilmassa!

Huomenna alkaa Muutos2015-laivaseminaari johon allekirjoittanut työnsi nenänsä keväällä. Ilmassa on lievää innostuneisuutta, mutta myös pientä jännitystä. Jännitystä monestakin asiasta, pääosin ihan sellaista positiivista.

Koska itsessään seminaarista tuskin tulisi ihan hirveesti kirjotettua etukäteen, aion kertoa teille mihin yks iso osa mun innostusta liittyy.

Mua raahattiin pienenä usein risteilyille. Siinä määrin, että taisin parhaillani käydä 4 tai 5 kertaa risteilyllä vuodessa. Totta kai mulla oli aina pääjutska se, että tiesin saavani Tukholmasta uusia leluja. Noh, jostainhan sen innostuksen on lähdettävä.

Koska vietin lapsuudestani varsin merkittävän osan risteilyillä, rakastan niitä edelleen. En ehkä sitä perus risteilyelämää ja meininkiä, ryypiskelyä ja melua. Mutta joka ikinen kerta kun laivaan astun, meen joihinkin risteilytiloihin. Risteilyt ja Tukholma vaan on jotain, mistä ei voi saada tarpeekseen!

Huomiseen tuo intoa myös se, että saan ottaa käyttöön ensimmäisen ikioman, itse ostamani pinkin ihanuuden!

Kuten huomaatte, se on ihana!

Nyt tietenkin meen seminaariin härväämään koulujuttuja, korvaamaan tehtävää joka muuten ois pitänyt kohta jo olla palautettuna. Arvostan kovasti sitä, että videoita tekemällä saan korvattua kirjallisen työn, vaikka työmäärä on vähintäänkin sama.

Oon myös melko varma siitä, että tapaan tuolla tuttuja. Ainakin aina voi toivoa niin!

Eilen sain myös kaksi uusinta Pokémon-virkkaustyötäni valmiiksi. Enää kaksi yksilöä jäljellä, niin mun Eeveelution-kokoelma on valmis! Jos sen saisi valmiiksi piakkoin, niin olisin todella ilonen. Sitten voisin alkaa tehdä uusia Poksuja, jotka ei ehkä olis ihan niin projektiluontosia.

Kuten huomaatte, niitä on muutama :)

Nyt lähden vielä pakkailemaan (ja tiskaamaan...) ennen lähtöä, joten torstaihin, jolloin toivottavasti mulla on jotain järkevää kirjotettavaa seminaarista ja sen herättämistä ajatuksista!

J

Kaikki tiet vievät Porvooseen!

Mulla oli tänään todella kummallinen päivä.

Kaikki oikeastaan alko jo eilisestä, kun julkasin Instagramiin kuvan Porvoosta, vuodelta 2012. Tuolloin ei tosiaan ollut vielä aavistustakaan, mitä tuossa kaupungissa tulis tapahtumaan mun elämässä.

Tänään sitten mitenkään tapahtuneeseen liittymättä menin poikkeuksellisesti bussilla Kamppiin, sellaisella bussilla, jolla en perille asti ollut mennyt sitten seurakuntaharkkani (tai kesätöitteni. Porvooseen liittyen anyway).

Opintokäyntimme oli tänään ajankohtaispäivässä Mikaelin kirkolla, ja matkalla sinne eräs luokkakaverini alkoi puhua Esterin auto-laululeikin laulun variaatioista. Kyseisen laululeikin kuulin itse ensimmäistä kertaa - Porvoossa viime keväänä. Seuraavan nurkan takaa toinen luokkakaverini puhui häröpallosta, ja tuota sanaa viljeltiin etenkin toisella kesäisistä ripareistani - Porvoossa.

Okei, on täysin mahdollista, että olen kiinnittänyt asioihin huomiota ja virittäytynyt jonkinlaiseen Porvoo-tunnelmaan aamulla jo bussissa ja näin ollen kaikki on muistuttanut minua kyseisestä paikasta - tai oikeammin seurakunnasta.

Itse paikan päällä tapasin erään Porvoon seurakunnan työntekijän. Nopeasti ja vain moikkasin, mutta Porvoo tunki myös tuonne ajankohtaispäivään ihan konkreettisesti! Tässä vaiheessa alkoi huvittaa, muttei vielä kovin radikaalisti.

Viimeinen niitti sitten oli, kun päivässä oli puhumassa henkilö, joka oli harjoitteluni aikana puhumassa eräässä tapahtumassa - no missäs muualla kuin Porvoossa. Nyt oli jo pakko avautua ääneen pöytäseurueelleni, koska ei näin vain voi tapahtua!

Innolla nyt sitten tulevia päiviä odottaen, josko sitä vaikka onnistuisi menemään jossakin vaiheessa paikan päälle tapaamaan vanhoja työkavereita. Kyllä tää jonkinlaisesta kosmisesta ikävästä taitaa kertoa, kun vasten kaikkea todennäköisyyttä kaikki tuntuu jollakin tavalla liittyvän Porvooseen!

J

Kummallinen taudinkuva ja toimiva telkkari

Lauantaina menetin ääneni. Se on ollut yllättävän rankkaa, koska eilenkin ois mielellään tehnyt vaikka mitä hauskaa, kuten vaikka laulanut koko päivän. En edes yrittänyt, koska ei siitä olis vaan mitään tullut eikä se kovin terveellistäkään ole äänelle.

Sunnuntaita edeltävänä yönä se kuume sitten vaelteli päälle 38:n - mitä mulle ei flunssan takia oo tapahtunu ikuisuuteen, mikä tässä yhteydessä tarkottaa jotain kymmentä vuotta ainakin. Ja kaikki tietää, millasia yöt on, kun on kuumetta ja ajatuksetkin on randomeja houreita.

Itse esimerkiksi mietin, että nykyään kaikki liittyy monikulttuurisuuteen eikä peitotkaan oo enää kiinteitä, vaan ihme neulehöttöä. Joka kerta herätessäni rutistin peittoa onnellisena siitä tiedosta, että se edelleen on kunnollinen (joo, kaikki tuntui todella järkeenkäyvältä siinä hetkessä...). Jollain tasolla saatan epäillä, että koulujutut stressaa alitajuisesti?

Kaikista kamalinta noissa kuumeöissä kuitenkin on se, että ei ole mitään tekemistä, tai no aina voi laittaa telkkarin pyörimään ja kattoa jotain, mutta ei ole seuraa! Just silloin kun tahtois kovasti viedä ajatukset muualle siitä olotilasta että joku sahaa sulta päätä irti, kukaan ei ole hereillä. Luonnollisestikaan; ehkä kovin moni ei valvo yöllä kolmelta ihan vaan sitä varten että jos joku sattuu olemaan kuumehoureissaan...

Eilinen menikin sitte sängynpohjalla potien. Kyllä, tänkin kaiken ois voinut luultavasti välttää olemalla menemättä lauantaina sinne jäähyväisiin, mutta toisaalta en tiedä olisko ne muutamat tunnit mihinkään vaikuttanut. Jos tää ääni oli lähteäkseen ja kuume noustakseen, se ois ehkä tapahtunut riippumatta siitä lauloinko kahta laulua vai en.

Eilen huomasin myös tässä random taudissani kummallisen oireen: kuuntelin koko eilisen päivän Frozenin biisejä, suomeks ja englanniks. Tunsin myös suurta, mutta äänen takia onneks vastustettavissa olevaa, halua laulaa mukana. Pidän kyseisestä elokuvasta, mutta en nyt sanottavasti oo niitä biisejä vapaaehtosesti kuunnellut. Sen vuoksi huvitti, kun eilen niitä piti koko päivä luukuttaa. Kai niillä oli jokin kuumetta alentava vaikutus, tai jotain.

Viime yönä näin unta, että fuksiryhmämme oli menossa kokonaisuudessaan, siis 58 henkeä, tutustumaan mun ekaan harjottelupaikkaan. Yleensä mun unet on epäloogisia, mutta tässä tajusin sentään epäillä onko järkeä laittaa melkein kuuttakymmentä Diakkilaista Kouvolaan opintokäynnille. Kun kysyin asiasta itsestään harkkapaikasta, oli vastaus vain etteivät he olleet itse koko jutusta kuulleetkaan. Olin myös kenkäostoksilla erään luokkakaverini kanssa, ja lopulta koululle tuli räppäämään eräs saamelaisräppäri. Nyt sentään unet olivat selkeästi unia, eivätkä sekoittuneet kuumehoureiseen todellisuuteen!

Nyt taistelen kovasti sitä vastaan, etten olisi sängyn vankina vielä huomennakin. Koulussa saattaa olla tylsää välillä, mutta sairastaminen, etenkin ilman ääntä ja näin ollen mahdollisuutta laulaa, on kyllä rutkasti tylsempää! Multa luvattiin eilen tulla hakemaan tää tauti pois, vaan eipä ole kyseistä henkilöä näkynyt. :c

Tänään kuitenkin iloitsen siitä, että ainakin tällä hetkellä mun tammikuusta asti toimimattomana ollut telkkari näyttäis ottavan jonkunlaista signaalia! Ja samalla sekunnilla kun ton kirjotin se alko taas pätkiä. Saa nähä, ehinkö kattoa tänään Roban, mikä edellyttäis vielä kolmea tuntia kunnon toimintaa tolta vekottimelta... Onneks on Katsomo!

J

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis

Joskus sitä vois ajatella muutakin kuin sitä, mitä tekee mieli/haluaa/mikä tuntuu omien impulssien mukaiselta.

Aihe on tänään varsin ajankohtainen, koska nyt ottaa aivoon - ja vieläpä aika rankasti. Jos et halua lukea itkupotkuraivari-teiniangst-tekstiä, suosittelen että lopetat lukemisen tähän.

Tänään tosiaan oli Kauniaisten kampuksen jäähyväisjuhlat, "peijaiset", kuten eräs puhujavieraista asian esitti, ja kuten kerroin jo aikaisemmin, olin innoissani. Olin odottanut tätä iltaa ja päivää paljon, enkä vähiten siksi että olin siellä itse esilaulamassa.

Juhla kestää vielä ainakin tunnin-pari, ja itse istun läppäri sylissä vällyjen alla. Ei todellakaan yhtään ota aivoon.

Eilen aamulla heräsin siis sellaiseen maailmoja syleilevään kurkkukipuun, jollaisesta aina alkaa päiviä kestävä kärsimys. Sellaiseen, joka laittaa ajattelemaan, että miten kauan ihminen voi elää ilman kurkkua. Kouluun oli mentävä, ja onneksi päivä olikin kohtalaisen lyhyt. Kotona pumppasin itseni täyteen lääkkeitä, ja illalla toden totta lämpöä oli normaalit alle 36 astetta ja kävin nukkumaan kohtalaisen hyvillä mielillä.

Yö ja aamu menivätkin sitten siinä kuumeisessa, flunssaisessa puolihorroksessa. Aamulla kuumemittari näytti 37 astetta, siis huomattavasti liikaa. Tässä vaiheessa joku fiksu olis ehkä miettinyt että pitääkö sinne kouluun nyt ehdoin tahdoin raahautua. Ruoka ei maistunut ja oikeasti tuntui siltä, että nyt ei pitäis.

Menin sitten kuitenkin. Oon äärimmäisen headstrong, tykkään tosta sanasta tosi paljon enemmän kuin suomenkielisestä vastineesta omapäinen, päättäväisestä tai sisukkaasta nyt puhumattakaan. Ite miellän tuon sanan nimenomaan sellaiseks jääräpäisyydeksi tai kovapäisyydeksi. (suomen kieli <3) Kuumekin laski kuin ihmeen kaupalla heti lääkkeenoton jälkeen, joten jee! Eikä kurkkukaan ollu enää kipeä, tukkoisuuskaan ei vaivannut!

Aamupäivä menikin hyvin. Ääntä lähti, ja tuntui siltä että laulaminenkin onnistui ihan hyvin. Tekniikkaa jouduttiin säätämään tunti ennen treenien aloittamista, mutta kaikki kyllä loppuviimein onnistui. Myös pianisti päätyi paikalle seikkailujen jälkeen :p

Sitten, kun alettiin hioa omaa spektaakkeliamme (joka muuten on suurin syy siihen miks nyt ottaa päähän NIIN paljon!!!), multa alkoi kadota ääni. Ensin vähän, ja pikku hiljaa ihan kokonaan. Laulamisesta ei siis tullut yhtään mitään, nuotissa pysyminen tuotti ongelmia ja lopulta kurkusta kuului lähinnä pihinää. Mietin, että laitan itseni puhekieltoon, mutta lopputulos oli kuitenkin se, että päädyin lähtemään himaan, jossa kuumemittari todisti päätöksen olleen oikea.

Ei tässä nyt oikein voi muuta sanoa kun että miten meni noin niinku omasta mielestä?

Ärsyttää, mutta ehkä tästäkin takaiskusta selviää joskus sadan vuoden päästä.

J

Joka paikan juustohöylä

Tänään oli näitä päiviä, kun alkoi taas miettiä, millainen ihminen sitä oikeastaan on. Tai vielä tarkemmin sanottuna, millainen opiskelija sitä oikeastaan on. En ole koskaan määritellyt itseäni millään muotoa aktiiviseksi. Tuntiosallistuminen on aina jäänyt siihen enemmän tai vähemmän innostuneeseen kuuntelemiseen. Oppilaskunnan toiminnassa en ole ikinä edes uneksinut olevani mukana, ja tutoriksikin päädyin vasta Diakissa.

Tänä syksynä olen kuitenkin tuntenut ainakin ajoittain itseni jollakin tavalla aktiiviseksi. Hassunhauskoista sattumista johtuen olen onnistunut järjestämään asiani niin, että olen mukana kahdessa kirjallisen raportin korvaavassa isommassa vastuutehtävässä. Toinen liittyy harjoittelupaikkaani, toinen taas kahden viikon päästä järjestettävään Muutos 2015-laivaseminaariin, jonne olen onnistunut innokkaan nokkani tunkemaan.

Tänään päädyin tuosta harjoittelustani johtuen vielä tilanteeseen, jossa opettajani pyysi minua valitsemaan yhteislauluja lauantaina järjestettävään Kauniaisten toimipisteen jäähyväisjuhlaan. Niin, no, se musiikki on aina ollut asia, jossa olen halunnut ja onneksi saanutkin loistaa. Ainoa asia, jossa olen oikeasti ollut aktiivinen oikeastaan läpi elämäni. Ja luontevaahan se oli nytkin. Kuulostan luultavasti ylimieliseltä idiootilta todetessani, että opintopisteet juoksivat tänään sillä, että istuin puoli tuntia opettajan työhuoneessa selailemassa laulukirjaa ja laulamassa. Siitä on Diak tehty. Ja siitä paikasta olen myös kiitollinen!

Jäähyväisjuhlaa odotan myös suurella mielenkiinnolla - vasta tänään oikeastaan valkeni, mikä merkitys vuodenvaihteisella Kalasataman kampukselle siirtymisellä oikeasti on Raamattuopistolle, Diakille, sekä kaikille meille, jotka tuota koulua olemme saaneet käydä - kuka enemmän ja kuka toisaalta vähemmän. Nuorin kurssimme ehtii olla Kauniaisissa vain puoli vuotta, mekin vain kaksi ja puoli, mutta monet ovat opiskelleet siellä kauemmin, silloin joskus. Ihan järjettömän hienoa päästä mukaan toteuttamaan tuollaista tapahtumaa, vieläpä esilaulajana. Olla osana jotain isoa ja hienoa. Jotakin suurta jatkumoa.

Ja tunnelmointi sikseen. Tosiasiahan on, että jännittää jonkin verran. Ei ehkä siksi, että sinne on tulossa jonkin verran ihmisiä. Enemmänkin siksi, että sinne on tulossa Suomen mittakaavassa oikeasti tunnettuja muusikoita. Joo joo, typeräähän se on tuntea alemmuuskomplekseja, mutta yksikin näistä sattuu olemaan elämässäni jonkinlainen, hmm, pioneeri?, jonka elämäntarina muistuttaa naurettavan paljon omaani. Tai no. Samat koulut, sama kotipaikkakunta, ja loppujen lopuksi sama työpaikkakin ennen pitkää. Joskus tämäkin avautuminen vielä huvittaa.

Tuohon lauantaihin liittyy nyt paljon asioita. Tänään muun muassa pukeutumisongelma, joka onneksi ratkesi heti ilmestyttyään: löysin Ginatricotista varsin täydellisen mekon tuohon tilaisuuteen. Leveät hihat ovat aina olleet heikko kohtani, ja tässä ne jotenkin toimivat erityisen hyvin! Kengätkin piti sitten tietty hommata, koska en ajatellut rähjäisissä Converseissa köpötellä kuitenkaan ihan koko syksyä. Lopullinen lauantain asukokonaisuus näyttää siis tältä:

En todellakaan aio tehdä tästä mitään muotiblogia, sillä en ole muodikkain ihminen maailmassa enkä omista hullun kivoja vaatekappaleita saati osaa yhdistellä mitään kovin järjevästi. Mekko oli kuitenkin sen verran ihana että pakkohan se oli näyttää!

Kaappeja tutkiskellessani huomasin myös, etten omista matkalaukkua, mikä vaikeuttaa tuota laivaseminaariin lähtöä. Kaikille teille jotka pohditte, eikö voisi vain ottaa laukkua ja reppua ja olla onnellinen, vastaan että kyllä voisi. Voisi ottaa ison käsilaukun sekä ison repun, johon saisi loistavasti pakattua koko risteilyn tavarat ja olla tyytyväinen. Mutta kun. Jossakin vaiheessa on pakko ostaa jonkinlainen matkalaukku, joten miksei sitä voisi ostaa tässä kuussa, kun kerran siihen on varaa. Tässä kuussa on muutenkin tullut tehtyä kohtalaisia hankintoja - yläkerrassa on selkeästi osattu ajoittaa taloudellisesti letkeä kuukausi siihen hetkeen elämässä, kun rahaa oikeasti palaa väkisinkin! Kiitos vaan siitä!

Nyt mua odottaa jo varmaan 10 minuuttia sitten kiehunut kaakaovesi, joten se on tack och adjö!

J

Täällä pyörii pienet piirit, mäkin oon tunnettu tuuliviiri...

Googlailin tänään huvikseni itseäni häiritsemään jäänyttä sanaa. Tuulella käyvä. Tutkiskellessani huomasin, että kyseiselle sanalle on useita erilaisia tulkintoja, jotka poikkesivat toisistaan melko lailla.

Yleisin määritelmä, johon törmäsin, oli se, joksi itsekin olin termin mieltänyt. Mieltään muuttava, tunteella elävä, impulsiivinen. Tuuliviiri, niin kuin tuo sanapari jollakin tasolla antaa ymmärtää.

Toinen, harvemmin esille tullut mutta kuitenkin useampaan kertaan mainittu merkitys, oli tyhmä. Ajelehtii kuin tuuliajolla, ei ole ihan perillä asioista.

Syy sille, miksi tuo sana oli jäänyt niin kovin vaivaamaan, on hyvin yksinkertainen. Olen miettinyt, viime aikoina enenevässä määrin, olisiko tuo se sana, jolla itseäni kuvaisin. Viime päivinä olen huomannut itsessäni jotenkin järjettömän paljon tuuliviirimäisiä piirteitä. Ajatukset eivät tahdo pysyä paikallaan, ja toisaalta ajatuksissa ei tunnu olevan kuin tasan yksi asia, joka määrää kaikkea.

Olen impulsiivinen ihminen. Innostun helposti, mutta kahden sekunnin päästä saatan olla jo kiukuttelemassa jossakin. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin parikymppisen ihmisen ollessa kyseessä. On minulla aina toki syy - se, miten järkevä syy, on eri asia.

Vahvat tunteet tuovat elämään äärimmäisen mielenkiintoisia vivahteita. Jollakin tavalla koen todella olevani etuoikeutettu saadessani pyöriä tunteissani ja ammentaa elämää niiden kautta. Esimerkiksi luokkatilanteiden ilmapiirit ovat oikeasti totta minulle, ne tuntuvat kehossa ja ne on helppo aistia. Muiden mielialat myös vaikuttavat helposti - niin ne iloiset kuin surullisetkin. Tavallaan sitä joskus toivoisi, että voisi edes hetken elää kuin "normaali" ihminen. Hankalaa kuvitella sellaista elämää, ettei olisi tällainen tunnekimppu. Joskus toivoisi, toisinaan ei.

Miksi muuttaisi itsessään jotakin, mikä on luonnollista ja omaa? Miksi haluaisi muuttaa, ja ennen kaikkea miksi pitäisi muuttaa. Ehkä vahvat tunteet uuvuttavat ja saattavat johtaa virhearvioihin sekä ennen pitkää jonkinlaiseen mielipahaan, kun ei taaskaan saanut pidettyä suutaan kiinni ja niin vain satuttaa itseään. Ehkä vahvoissa tunteissa ja tunnetilojen aistimisessa piilee se vaara, että ne kuormittavat vielä entisestään kireässä tilanteessa? Molemmat on tullut koettua viime kuukausien aikana.

Mutta toisaalta: miten hienoa onkaan, kun innostuu! Sitä intoa voisi jakaa vaikka kenelle, vain puhua siitä miten hienoa kaikki juuri sillä hetkellä on, kuin maailmassa ei olisi mitään pahaa. Sellaista lapsenomaista innostusta, mikä usein jää sen tylsän aikuisuuden varjoon. Kun innostun, teen sen täysillä, sen näkee varmaan koko olemuksesta. Ja kun joku kertoo iloisia uutisia elämästään, on ihanaa olla siinä ilossa mukana. Iloita, kun on iloittavaa.

Ehkä se näkyy myös joskus vielä ammatissakin. Empatia, jota toivon viestittäväni ihmisille lähelläni. Sellainen tunne, että tuo oikeasti voi tietää, tai ainakin ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Enemmän kuin mitään toivoisin, että voisin jonakin päivänä käyttää joskus niin ikävää puolta itsestäni hyödyksi. Jos voisin edes kerran elämässäni tehdä jotakin, sanoa jotakin, jolla olisi jotain todellista merkitystä jollekulle. Edes kerran antaa pienen osan itseäni sellaiselle, joka sitä kipeimmin tarvitsee.

Osaisi olla ammattilainen tunneryöpsäystenkin keskellä.

J

Minä tarvitsen sinua

Mulla on ollut eräänlainen tilanne päällä jo kaks kuukautta. Täysin selittämättä mulla alkoi täydellinen hiljaiselo yhden ystäväni kanssa, vaikka oli yhteisiä suunnitelmia ja noh, kesäloma.

Tää asia vaivas mua todella. Ei kai se ihmekään ole, oltiinhan me kuitenkin oltu jo pitkään tiiviisti tekemisissä, keväällä jopa korostetun paljon. Ja sitte yhtäkkiä; ei mitään.

Tänään kuitenkin sain asian selvitettyä kyseisen henkilön kanssa, vaikka se vaikeuttikin mun keskittymistä luennolla hyvin ratkasevasti. Se on kiusallista, kun huomaa miten alkaa kyynelkanavat tulvia ja yrittää olla normaalisti. Koulussa kun kuitenkin ollaan.

Kaikista isoin asia koko jutussa kuitenkin oli se, että huomasin, mitä tarkottaa tarvita jotakuta ihmistä. Kun asia oli selvitetty, tuntu siltä etten enää ikinä päästä sitä ihmistä mun näköpiiristä. Oikeastaan vasta jälkeenpäin huomas, miten järjetön ikävä onkaan ollu. Miten oudolta onkaan tuntunu, kun toinen ei ookaan ollu yhteyksissä pitkään aikaan.

Älkää nyt kuvitelkokaan, että pitäisin kaikkiin ystäviini yhteyttä 24/7! En todellakaan, kyllä mulla on usein pitkiäkin välejä, kun ei joittenkin kanssa puhuta. Tässä tilanteessa se nyt vaan sattui korostumaan, kun oli ne suunnitelmat ja oltiin keväällä yhessä niin paljon.

Joka tapauksessa, se tarvitsevuuden tunne oli aika hurja. Kun ymmärtää, että toinen on vaan uskomattoman tärkeä. Ei kai sitä kuulukaan järjellä ymmärtää. Vähän niinku sisko. Tai jotain vielä enemmän.

Tänään oli hyvä päivä. Ainakin yksi monen kuukauden painoinen kivi tipahti sydämeltä, joten nyt voi mennä hyvillä mielin nukkumaan pelkäämättä, että näkee unta/peräti painajaista jälleennäkemisestä. Se tulee tapahtumaan, onneksi lauantaina ja onneksi niin, että siitä on sovittu etukäteen. Yllättävä reunion tässä tilanteessa olis saattanut johtaa ties sun minkälaiseen tunnepurkaukseen. Parempi siis näin! Hyvillä mielin siis kohti huomista!

J

Tää taitaa olla elämää suurempaa!

Viime päivät on olleet varsinaista säätöä. Viime viikko koulussa meni hämmentävänkin nopeesti.

Torstaina käytiin moskeijassa opintokäynnillä, ja oli kyllä varsin mielenkiintosta! Meille kerrottiin paljon islaminuskosta, ja vaikka siitä oli kyllä jonkinlainen käsitys, niin oli ihan hauskaa saada kuulla ihan oikeasti kyseisiin asioihin uskovalta ihmiseltä, mitä hän ajattelee. Kyllähän siihen aina saa enemmän eloa, kuin että jos vaan lukis koulukirjasta mitä islaminusko tarkoittaa.

Perjantaina saatiin uusi tiimitehtävä, vaihteen vuoksi. Eihän niitä ookaan tehty tässä viime vuosina tarpeeksi. Suureksi yllätykseksi, positiiviseksi sellaiseksi, päädyin samaan tiimiin kuin millä tehtiin kristillisen kasvatuksen tiimitöitä koko viime kevät. Pidän tästä tiimistä kovasti, joten ongelmia tuskin tulee. Mitä sitä pyörää keksimään uudestaan, kun on jo onnistuttu kerran jossain hyvin!

Viikonloppu oli varsinaista tervanjuontia. Lauantaina en muista tehneeni mitään järkevää, taisin kaupassa käydä, mutta siihen se todellakin jää. Juttelin kahden tunnin Skype-puhelun Japaniin, mikä oli kohtalaisen hauska kokemus. Kyseinen henkilö on kova Suomi-fani ja päädyin muutaman sanan opettamaankin hänelle. Ihan hauskaa ajanvietettä tommoset, ja uudet kaverit on aina ihan tervetulleita.

Eilinen päivä oli sitte jos mahdollista vielä vähemmän hyödyllinen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Se oli sellasta hysteeristä pyörimistä ja hihittelyä, sellasta mitä teininä tehdään. Okei, kävin onneks moikkaamassa Minttua Helsingissä enkä voi ku kiittää siitä ihmisestä! On niin ihanaa, et vaikka ei oltu kahteen vuoteen nähty kunnolla ja viestejäki lähetelty lähinnä satunnaisesti, oltais voitu olla viimeks nähty edellisenä päivänä. Ihan ku kaks vuotta sitten. Ihan järjettömän uskomatonta, miten tollasia ihmisiä on olemassa. Miten oon niin onnekas, että mulla on useita tollasia ihmisiä mun elämässä!

Tänään fuksit tuli kouluun. Oli ihan huikeeta nähdä tuttuja, joita oli nähny viimeks ties sun milloin, tai pari viikkoa sitten. Kaipa sitä tuli tutustuttua uusiinkin ihmisiin. Oon etuoikeutettu ollessani tutor, että saan oikein luvan kanssa bondailla uusien ihmisten kanssa ja tutustua niihin! Tietty muutkin tutustuu, mutta tutorina sitä ehkä jollain tavalla on kuitenkin... Noh, tutor.

Muuten sitte mielialat meneeki varsinaista vuoristorataa. Tarkemmin tähän erittelemättä on taas syitä, minkä takia oma naama ärsyttää erityisen paljon, ja toisaalta myös itselle ne kaikista ominaisimmat piirteet myös. Vaikeuttaa elämää ja mutkistaa niin monia asioita. Joskus sitä vaan toivois olevansa enemmän järjen ihminen. Ehkä myös vähän kypsempi, vähemmän herkkä ja vähemmän itsekriittinen eikä myöskään itsekurista ois haittaa. Haihattelua vaan. Kaikkiko?

J

Uudelleen heräämisen aikaa, kevät vai syksy?

Taas yritys alottaa aktiivinen kirjoittaminen jäi, yllättäen. Enemmän tai vähemmän yllättäen, jos ihan rehellisiä ollaan. Nyt on kuitenkin uusi syksy, alkoi uusi vuosi, kuten eräs luokkalaiseni asian tänään ilmaisi, ja uudet kujeet.

Diakissa alkoi maanantaina kolmas lukuvuosi. Ja, no, on se kyllä näkynytkin kahden viime päivän teemoissa ihan mukavanlaisesti. Opinnäytettä pitäis alkaa pikku hiljaa rakentelemaan kasaan. Oon oikeasti aika innoissani asiasta, koska oikeastaan prosessin alkua on odottanut idean kanssa jo jonkin aikaa. Se ideapaperi pitäisi väsätä vielä tänä iltana, mikä nyt ei ehkä ole se kaikista pahin asia tässä prosessissa kuitenkaan.

Kolmas vuosi opintoja tuo toki paljon vastuuta, mutta itselläni on erityinen syy iloita tästä syksystä. Pääsen nimittäin tutoroimaan maanantaina aloittavia fukseja! Sitä odotan äärimmäisen suurella innolla ja mielenkiinnolla. Muistaen oman jännityksen on aika lailla ihanaa tietää, että pääsee itse olemaan tukena niille, joita nyt koulun alku luultavasti edes vähän jännittää.

Myös syksyllä alkava harjoittelu innostaa. 10 viikkoa äärimmäisen mielenkiintoisessa ympäristössä kuulostaa huikealta ja odottamisen arvoiselta! Jo ennen kuin Diakiin olin hakenut, pelkäsin että on pakko lähteä johonkin ulkomaille vaihtoon kolmantena vuonna. Niin ei onneksi ollut, eikä kyllä ole hetkeäkään kaduttanut etten lähe vaihtoon, vaan jään Suomeen. Ei sillä, että näkisin vaihtojutuissa mitään pahaa. Itselläni ei vaan ole koskaan ollut minkäänlaista innostusta tuollaiseen.

Kesästäkin kaiketi voisi jotain kertoa, kun edellinen ja ensimmäinen postaus kuitenkin on toukokuulta. Kesä oli työn-ja opiskeluntäyteinen, eikä aikaa lomailulle juurikaan ollut muutamia hajapäiviä lukuun ottamatta. Kaksi riparia, yhteensä viikon verran varhaisnuorten leirejä sekä 10 opintopistettä on kesän lopullinen saldo näin yksinkertaisesti sanottuna.

Mitä kesä sitten oikeasti sisälsi, on ihan eri asia. Ammatillista kasvua ja kykyä heittäytyä yllättäviin ja hankaliinkin, kenties liiankin suurilta tuntuviin tilanteisiin. Sitä oli jonkin verran. Toisaalta myös oman jaksamisen äärirajoilla käymistä, niin kesän alussa, kun koko homma tuntui vyöryvän Himalajan korkuisena edessä, kuin myöhemminkin. Kaikesta kuitenkin selvisi, eikä kunnia vähiten kuulu upeille työkavereille, joihin sai tutustua (paremmin) kesän aikana! Päivääkään en vaihtaisi pois, enkä varsinkaan ketään työkavereistani.

Kyllähän sitä lomaillakin ehti, etenkin opintojen ja töiden jälkeen. Ijahis Idja-saamelaismusiikin festarit Inarissa jäivät mieleen elämyksenä monestakin syystä. En ollut ollut lentokoneessa yli 13 vuoteen, joten luonnollisesti se jännitti. Jyväskylä oli ennen viime viikkoa pohjoisin paikka, missä olin ollut. Toisaalta sain myös tutustua saamelaisten kulttuuriin ja musiikkiin, erityisen hieno oli joikusta (joiusta?) kertova seminaari, joka laittoi itseäni ajattelemaan moniakin asioita kyseiseen musiikkityyliin liittyen. Elämyksellinen reissu, plus tietenkin ne 14 tuntia tien päällä. Ja seuraavana aamuna kouluun... :)

Tänään iloitsen jo pimenevistä illoista, vaniljantuoksuisista kynttilöistä (joita yöpöydälläni on viisi kappaletta..) sekä teekupposista ja hetkistä ystävien kanssa. Siitä, että mustikkamaitoon voisi hakea marjat muutaman sadan metrin päästä, jos haluaisi (ja huomenna varmaan haluaakin!) Ja ennen kaikkea siitä, mitä ystävyys on oikeasti tänä vuonna saanut merkitä itselleni. Pikaiset kaverustumiset jonkun kanssa niin, että vuorokauden jälkeen olisi voinut tuntea jo vuosia, ja toisaalta ne ystävyydet jotka saavat vain syventyä mitä enemmän aikaa viettää "yhdessä yksin".

Huhhuh. Selkeästi asiaa on, joten josko tästä vihdoin saisi jollakin tavalla säännöllisen harrastuksen! Olisi aika lailla mahtavaa. Joskus ehkä saisi kuvapostauksiakin tehtyä.. Ehkä.

J

I bless the rains down in Africa

Joskus,
oikeastaan aika useinkin,
mietin sitä, millä todella on merkitystä.

Silläkö, mitä teen ihmisille, jotka ovat lähellä?
Jos hymyilen sille ihmiselle, joka hymyilee takaisin?
Eikö sillä olekin merkitystä, miten paljon ihmisiä minulla on ympärilläni?
Miten moni ihminen haluaa olla kanssani
Eikös se olekin se, millä on merkitystä?

Vai olisiko sittenkin niin, että annan kuvaa itsestäni koko ajan?
Etenkin niille ihmisille, jotka eivät ole kanssani
Jos minua tarkkaileekin joku
Jota en tunne ollenkaan
Hän ei kuule, mitä puhun, ei näe sanoja huuliltani
Vaan näkee sen, millainen olen ja miten toimin

Kumpi loppujen lopuksi merkitsee?