Tänään pääseen avaamaan yhtä osaa itestäni, jota en itekään täysin ymmärrä, koska mun mielipiteet ja mieltymykset on täyttä hepreaa myös itselle!
Ala-asteella mulla oli joku suuri 'inhoan omaa nimeäni'-vaihe, jolloin en tykännyt yhtään ees sanoa nimeäni ääneen koska se ei tuntunut luontevalta. Ei se ehkä vieläkään tunnu järkevimmältä, mutta nykyään itsensä esittely on sen verran tuttua juttua ettei se ihan kamalast enää aiheuta tunteita suuntaan tai toiseen.
Hei, jos satut lukemaan tätä, nii arvostaisin jos kertoisit oman kommenttis asiasta. Onko muutkin kokenut/kokeeko sellasta tunnetta, että oman nimen sanominen ääneen on tosi kummallista? Mulla se voi osittain johtua siitä etten henkilökohtasesti tunne ketään täysin samannimistä, mutta haluisin silti kuulla mielipiteitä ja näkökulmia tähän asiaan!
Nykyään se oman nimen sanominen tai omasta nimestä pitäminen ei oo se ongelma. Enemmän mulla on se, että kuka saa kutsua ja mikskä.
Porukat käyttää mitä huvittaa ja ne nyt lähtökohtasesti saakin kutsua mua miskä huvittaa. Kuitenkin yleensä se on Jassu (mikä idea antaa lapselle nimi, jos sitä kuitenkin kutsuu lyhyemmällä nimellä?), tai etenki pienenä jos teki jotain pahaa, ni kajahti Jasmiina. Silloin ties töppäilleensä todella pahasti, jos etunimeä seurasi vielä toisetkin nimet.
Kaverit oon kertonut hirttäväni lipputankoon, jos ne koskaan kehtais kutsua Jasmiinaks. Kukaan, kukaan kaveri ei sitä saa tehdä. Diakissa luokkakaverit ja tutummat muiden kurssien tyypit sanoo myös Jassu, ja se on enemmän kun jees. Opettajat yhtä lukuun ottamatta kutsuu sillä nimellä joka papereissa lukee, ja sen yhdenkin "hairahdus" johtuu siitä, että se on tarttunut mun luokkakavereilta.
Harkoissa ihmiset on kautta opiskelujen kutsuneet tiukasti ristimänimellä. Oikeastaan kahdesta harkasta en osaa ees kuvitella mitään muuta, viime keväältä oisin saattanutkin. Mutta koskaan mä en varsinaisesti pyytänyt, että nyt kutsukaapa Jassuks.
Ehkä se kuuluu aikuistumiseen, että ei sitä tavallaan vaadikaan, että "nyt kaikki kutsuu lempinimellä". En mä oikeestaan tiedä. Suoraan sanottuna en tiedä, missä se raja menee, tai mitkä kriteerit muka pitää täyttää, että saa kutsua lempinimellä.
Muistan ainakin kaksi tapausta historiasta, jolloin mua on kutsuttu mun lempinimellä ja oon vetänyt aivan jäätävät epämukavuuskohtaukset siitä. Toisessa tapauksessa kutsuja oli melko vieras, mutta toisesta tilanteesta en vaan nää mitään syytä, miksei kyseinen ihminen ois saanut niin kutsua. Onneksi tähänkin löytyi kompromissi. Ehkä viestin olemuksellani suurta ahdistusta, koska kahden kerran jälkeen kutsumanimi vaihtui.
Muistan ainakin kaksi tapausta historiasta, jolloin mua on kutsuttu mun lempinimellä ja oon vetänyt aivan jäätävät epämukavuuskohtaukset siitä. Toisessa tapauksessa kutsuja oli melko vieras, mutta toisesta tilanteesta en vaan nää mitään syytä, miksei kyseinen ihminen ois saanut niin kutsua. Onneksi tähänkin löytyi kompromissi. Ehkä viestin olemuksellani suurta ahdistusta, koska kahden kerran jälkeen kutsumanimi vaihtui.
Onko se niin, että oma nimi on niin yksityinen ja "arka" asia, että sitä suojelee? Tai sen takia haluaa, että voi ite päättää kuka kutsuu milläkin nimellä. Kuten sanoin, oon ite aivan sekasin siitä, mikä logiikka on siinä kuka saa kutsua ja millä nimellä. Tuttuudesta tai luottamuksesta se nimittäin ei ole kiinni. Tottumuksesta, ehkä?
Ehkä nää on taas näitä kohtalaisen turhia mietittäviä asioita, mutta tulipahan nyt avauduttua oikein urakalla tästä nimiasiasta.
J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti