Vain elämää, ei sen enempää?

Tämä syksy.

Se on ollut varsinainen hullunmylly. Päällimmäisenä mielessä keikkunut oppari vähintään 24 tuntia vuorokaudesta, mutta mitä ilmeisimmin ei kuitenkaan turhaan. Maanantaina, ylihuomenna, on sen palautus esitarkastukseen. Minun vauva menee esitarkastukseen! Ihan sairasta, tuntuu oikeesti siltä, että tässä koulussa ei oo mennyt kolmea ja puolta vuotta. Osittain siks, että on mennyt vaan kolme vuotta ja reilu kaks kuukautta - kolme vuotta ja neljä kuukautta tasan siinä vaiheessa, kun paperit saadaan kouraan, mutta anyway.

Hei, tänään on muuten tasan kolme ja puol vuotta mun pääsykokeista! Anekdootti tähän väliin, mä kuuntelin 4.6.2013 aikamoisella paatoksella Haloo Helsingin Vapaus käteen jää - biisin yhtä lainia;

Mutta lupaan, että huominen on joskus monen vuoden takainen.

Mua jännitti ihan hulluna, noh, mulla ei varsinaisesti ollu ihan hirveesti edellytyksiä selvitä niinki pelottavasta asiasta ku pääsykokeista, joissa olis kymmeniä täysin vieraita ihmisiä. Onneksi nykyään on vähän erilainen mentaliteetti. Ei tosin kokonaan... :P Hauskaa kuitenkin, että tänään on se päivä, kun pääsykoepäivä on monen vuoden takainen.

Mitä tulee kitaratunteihin... No, sanotaan että ne ei oo varsinaisesti ainakaan auttanu. Missä tahansa elämänvaiheessa, jossa treenaamiselle ois enemmän aikaa, ne ois ollu paljon huipumpi juttu, mut nyt ne on tuonu ihan mukavaa lisämaustetta tälle syksylle. Älkää käsittäkö väärin - mä olen nauttinu siitä, ja oppinu paljon. Niinku oletinki, tiesin, että tulisin oppimaan jotain. Mulla on hyvä opettaja. Ne tunnit olis vaan ansainnu paljon kokonaisvaltasempaa huomiota.

Mulla on enää neljä päivää, jolloin mun pitää mennä kouluun. Neljä! Se tuntuu ihan jumalattoman vähältä. Ja totta kai koulun loppuminen tuo sitten erilaisia epävarmuustekijöitä mieleen, kuten sen että mitähän hitsiä tekee koulun jälkeen? Oon päättänyt pyhittää joulukuun ihan vaan joulu - ja valmistujaisjuhlastressille, joten mitään ongelmaa sinänsä ei oo siinä, että ei vielä töitä ole. Mut entäpä sitten?

Toisaalta en voi lakata ajattelemasta, että mun varalle on kyllä suunnitelmia, ja mitä ikinä onkaan tarkotus tapahtua mun elämässä koulun jälkeen, tapahtuu. Uudestaan en ihan heti opiskelemaan lähde (noh, ei tätäkään ehkä pitäis sanoa julkisesti...), mutta jossain vaiheessa elämää voi ehdottomasti miettiä jotain. Mulla on montakin suunnitelmaa ja sellasta teoriassa kiinnostavaa alaa, mutta kyllä tän syksyn opparistressin jälkeen on pakko todeta, että ihan heti ei vastaavaa jaksais tehä. Puhumattakaan siitä, että mun kroppa on ottanut asiakseen tehdä varaslähdön kaikkeen siihen, minkä ajattelin puskevan päälle 26.11. ku oppari olis lopullisesti palautettu. Pitkäaikanen stressi vaikuttaa immuunijärjestelmään, sanokaa mun sanoneen. :)

On tässä syksyssä sitten tulossa jotain hyvääki: oon nimittäin menossa opparin palautuksen jälkeisellä viikolla, 1.-4.12 Lontooseen Pepin luokse! ^-^ Ollaan suunniteltu tota vähän liian kauan, ja vihdoin se sitte toteutuu.

Tänään ohjelmassa vielä opparin tykitystä, huomenna lisää opparin tykitystä, ja maanantaina koittaa viikon pituinen vapaus kunnes taas seuraavan tiistain jälkeen alkaa viimeistely... Ja sitte koko kolme ja puol vuotta on sidottu nättiin pakettiin, jota toivottavasti pääsee hyödyntämään mahdollisimman pian.

-J-

Uudenlainen motivaatio

Olen taas ollu tehokas tän blogin kanssa. Aina, kun saan tän alkamaan, tulee tauko, jonka jälkeen en enää osaakaan alottaa kirjottamista. Oon sanonu alottavani tän uudestaan säännöllisesti niin usein, että en enää tiedä, uskonko siihen itekään. Anyway, aina on hyvä idea yrittää uudestaan ja aloittaa alusta.

Mä olen hämmentynyt. Pitkästä aikaa oikeesti hyvällä tavalla hämmentynyt.

Mulla alkoi tällä viikolla, toissapäivänä, kitaratunnit.

Oon soittanu kitaraa kohta 9 vuotta, ja nyt vasta sain aikaseks mennä tunneille. Itseoppineena oon osannut kyllä säestää, ja oon aina ollukin ylpee siitä, etten oo käynyt tunneilla oppiakseni. Ehkä sen takia oon aikanani tehnyt päätöksen, etten tunneille koskaan menekään.

Paitsi jos sattuis niin epäonnisesti käymään että saisin opettajakseni Lucan tai Erkan.

Mä ihan rehellisesti ajattelin, että tekemällä ton periaatteen ja päätöksen en koskaan tulis tunneille päätymään. Vaan väärässä olin. Luulen, että lukijoissa on ainakin muutama sellanen, joka ei tajua yhtään, mikä tässä koko jutussa on niin iso asia.

Äh, nyt kuulostan siltä etten ois halunnu tunneille mennäkään. Ei, en todellakaan tarkota sitä. Olin vaan liian ylpeä siitä, että olin oppinut kaiken ite. Eikä motivaatio uusien asioiden oppimiseen ollu sieltä korkeimmasta päästä. Ja tosiaan ajattelin myös, etten sais motivaatiota pidettyä yllä, paitsi jos opettaja olis sellanen, jonka läksyjä ei uskaltais jättää tekemättä.

Jälkimmäisessä asiassa saatoin ollakin oikeessa. Motivaation ylläpidosta en osaa muutaman päivän perusteella sanoa yhtään mitään, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että soittaminen on oikeesti alkanu taas kiinnostaa, pitkän ajan jälkeen. Se oli aikamoista pakkopullaa ihan vähänkin aikaa sitten, kun tiesi miten kauan on soittanut, miten kauan soittaminen on ollut samalla tasolla, eikä oo mitään edellytyksiä alkaa opetella mitään uutta. Nyt, kun on oikeasti joku, joka antaa ohjeita, on oikeasti avuks siinä, että miten kannattaa treenata, että oppii enemmän, ei varmasti oo mitään ongelmaa tässä treenauksessa. Toivottavasti ainakaan.

Valmistuminen häämöttää joulukuussa edessäpäin. Ainakin todella toivon niin, ja uskon myös. Muutamaa opintopistettä, ja tietty opparia, myöten kaikki on nyt valmista. Opparikin on aika hyvällä mallilla, ja motivaatio on kohdallaan. Koulu on kohta ohi, enkä vois ehkä olla tyytyväisempi siitä.

Oon onnellinen. Tän vuoden kuluessa oon oppinu, että vaikka joku asia tuntuu siltä, ettei siinä oo mitään hyvää, aina löytyy jotain, mistä voi olla kiitollinen - niissä ikävimmissäkin asioissa. Ilman erästä suunnitelmanmuutosta en olis esimerkiks koskaan päätynyt noille kitaratunneille. Ja niitä en todellakaan vaihtais mihinkään tällä hetkellä. Kuten joku saattoi huomata tekstin määrästä, ne on iso juttu mulle, eikä pelkästään siksi että opettaja on kuka on. Onhan silläkin naurettavan suuri merkitys, mutta isoin asia niissä tunneissa kuitenkin on se, että kauan kadoksissa ollut motivaatio soittamiseen on löytyny uudestaan. On mahdollisuus oppia, vaikka ei siltä oo tuntunukaan.

En lupaa säännöllistä kirjottamisaikataulua, koska sen pilaisin saman tien. Lupaan vaan yrittää dokumentoida edes jotain vähän useammin kuin 10 kuukauden päästä. Saa nähdä.

-j-

Eräänlainen kiitospäivä

Suomessa ei oo ehkä kovin isossa osassa kiitospäivän perinne, mutta sen innottamana mä oon viime päivinä miettiny, mistä mä olen kiitollinen. Sen takia tekstin aihe on hyvin iloinen!

Oon kiitollinen ystävistä. Siitä, et on elämässä koko ajan joku, joka kuuntelee ja jaksaa vaikka itekin kyllästyis. Että on sellasia tyyppejä jotka ei lähe karkuun kummallisiakaan juttuja. Ja mulla on elämässä myös ihmisiä, joista voi tulla ystäviä. Ehkä. Ja tässä maailmassa jossain kolkassa on paljon tulevia ystäviä!

Oon myös järjettömän kiitollinen mun perheestä. Mulla on läheiset välit vanhempien kanssa ja me tullaan hyvin toimeen. Mulla on myös sukulaisia, joiden kanssa on kiva olla. Ei oo täydellistä perhettä tai sukua, mut ei mun omat huonoimmasta päästä ole.

Mä olen löytäny itelleni täydellisimmän alan. Sellasen joka sopii mulle ja josta haluan oppia niin paljon lisää. Oon ehkä nuori, vähän naiivi ja intoa täynnä vailla varsinaista kokemusta, mutta ootan työelämään pääsemistä. Tässä vaiheessa opintoja jo tiedän mihin ainaki mihin päin oon menossa. En ehkä tarkkaa päämäärää, mutta ainakin suunnan.

Oon kiitollinen, että viime syksyn ja talven vaikeuksien ja voimakkaan kuulumattomuuden tunteen jälkeen löysin paikan jossa sain olla uusi ja vähän alottaa puhtaalta pöydältä. Ymmärsin, et oon enemmän ku ehkä ajattelin ja toisaalta että on paikka jossa mut otetaan vastaan ihmisenä. Ei soittimena tai pelkkinä tekoina, vaan minuna.

Koulussa etsin vahvasti omaa paikkaani ja harjottelua arastelin hyvin paljon, mutta jokin loksahti paikalleen. Voimakkaasta ylhäältä tulleesta kutsusta oon kiitollinen. En ehkä olis ollut kaikkeen vielä valmis, jos olisin etukäteen tiennyt, mutta kokemus opettaa. Vikana päivänä ohjaava opettajani totesi mun olleen oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja mua alko melkein itkettää. Olin ollut melko rikki ja eksynyt, ja löytyi paikka jonne sain hetkeksi jäädä ja kuulua. Ja tavata uusia ihmisiä, myös. Peilata itteäni myös heidän suhtautumisensa kautta.

Ja oon kiitollinen tietenkin siitä mitä osaan. Siitä, mikä olen ja miksi voin tulla. Siitä, että oon saanut uskon lahjan. Vaikka tätä ajatusta 15-vuotias Jassu ehkä kavahtais, siitä oon eniten kiitollinen. Tiedän, mistä kaikki lahjat tulee ja tiedän että oon menossa oikeeseen suuntaan kun vaan seuraan kutsuja.

J

Elämä on ovia.

Tätä mä olen miettinyt nyt muutaman illan. Toiset ovet on pakko sulkea, että toiset voivat avautua. Ja nyt lopetan kliseisyydet ja selitän, mistä oikeasti on kyse!

Eilen oli harkan arviointikeskustelu. Vielä on kaks viikkoa jäljellä, mutta olen kuulemma ollut ihan kelpo harjottelija. Oon superiloinen siitä, että oon oikeasti ollut hyödyksi tuolla. Ja ainahan se on kiva saada palautetta, hyvää tai rakentavaa. Vielä hienompaa on saada hyvää palautetta siitä, mikä aiemmin on ollut kehittämishaaste. Selkokielen käyttäminen on tehnyt mulle hyvää; kuulemma ajatukset tulee hyvin pureskeltuina ja ajateltuina ulos. Ehkä tätä työotetta ja uutta taitoa pitää ylläpitää! Yleensä ajatukset on nimittäin kaikkea muuta kuin pureskeltuja kun ne suusta tulee ulos.

Arviointikeskustelussa puhuin ittelleni saman tien myös keväälle harkkapaikan. Helpottaa tulevaa kevättä, kun tietää että harkka on lähellä, oon viihtynyt tuolla ja ohjaaja sai työnkuvaa kuvaamalla mut vakuuttumaan että se on tosiaankin mun paikka, myös keväällä. Enkä usko että noi meidän linjalaisetkaan kovin siitä pahastuu.

Toisaalta toi päätös ei ollut ihan niin yksinkertanen, kun että "okei viihdyn täällä, tänne jään". Päätös nimittäin sulkee sen mahdollisuuden mun tulevaisuudessa, että voisin joskus mennä lastensuojeluun töihin. Tai ei kai se mahdotonta ole, mutta oon kuullut usealtakin ihmiseltä, että on hyvin vaikeeta päästä lastensuojeluun töihin, jos ei oo siellä harjotellut opiskeluaikana. Toisaalta mä en tiedä, harmittaahan se, mutta toisaalta en tiedä olisko musta välttämättä siihen. Voi olla, että mun vahvuudet pääsis siinä työssä oikeuksiinsa, mutta toisaalta voi myös olla että mun herkkyys ja empatia ei ehkä parhaimmillaan olis siinä työssä, vaikkei se pelkästään kiireellisiä huostaanottoja ookaan.

Ja toisaalta, vaikka nyt toi mahdollisuus meni sivu suun, musta tuntuu siltä että ei tääkään päätös oo sattumalta syntynyt. Ei siinä samanlaista taivaallista suunnannäyttöä ehkä (vielä!) ole niin ku Porvooseen aikanaan, mutta uskon että tuosta tulevastakin harkasta vielä löytää jotain omaan ammatti-identiteettiinsä! Ja oonhan mä täältäkin saanut vaikka mitä.

Huvittavintahan on, että ennen tätä syksyä en varsinaisesti nähny itteäni maahanmuuttajatyössä ollenkaan. En oo ollut koskaan rasisti, mut ei vaan oo se työala kiinnostanut pätkääkään. Nyt oon alkanu sitä srk-työn ohella hyvänä kakkosvaihtoehtona miettiä, ja eilen sain kuulla että mulla jopa on kaikki edellytykset tällä työalalla. Tuntu uskomattoman hyvältä, että joku ammattilainen toteaa, että sä voisit työllistyä tälle alalle ja pärjätä.

Alkaa pikku hiljaa tulla sellanen olo, että tietää, minnepäin on menossa, mitä osaa ja mitä haluaa tehdä. Toisaalta tietää myös äärettömän hyvin, minne ei ole menossa. Aika tajuttoman hyvä fiilis, etten sanoisi!

J

P.s. Sori, tästä tuli hyvin omakehuinen postaus, mutta halkean ilosta!

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Tänään pääseen avaamaan yhtä osaa itestäni, jota en itekään täysin ymmärrä, koska mun mielipiteet ja mieltymykset on täyttä hepreaa myös itselle!

Mua on koko elämäni vaivannut jonkinlainen nimikompleksi. Mua on siunattu (vai ehkä paremminkin kirottu?) pitkällä nimellä, josta on äärimmäisen helppo vääntää ties sun mitä variaatioita.

Ala-asteella mulla oli joku suuri 'inhoan omaa nimeäni'-vaihe, jolloin en tykännyt yhtään ees sanoa nimeäni ääneen koska se ei tuntunut luontevalta. Ei se ehkä vieläkään tunnu järkevimmältä, mutta nykyään itsensä esittely on sen verran tuttua juttua ettei se ihan kamalast enää aiheuta tunteita suuntaan tai toiseen.

Hei, jos satut lukemaan tätä, nii arvostaisin jos kertoisit oman kommenttis asiasta. Onko muutkin kokenut/kokeeko sellasta tunnetta, että oman nimen sanominen ääneen on tosi kummallista? Mulla se voi osittain johtua siitä etten henkilökohtasesti tunne ketään täysin samannimistä, mutta haluisin silti kuulla mielipiteitä ja näkökulmia tähän asiaan!

Nykyään se oman nimen sanominen tai omasta nimestä pitäminen ei oo se ongelma. Enemmän mulla on se, että kuka saa kutsua ja mikskä.

Porukat käyttää mitä huvittaa ja ne nyt lähtökohtasesti saakin kutsua mua miskä huvittaa. Kuitenkin yleensä se on Jassu (mikä idea antaa lapselle nimi, jos sitä kuitenkin kutsuu lyhyemmällä nimellä?), tai etenki pienenä jos teki jotain pahaa, ni kajahti Jasmiina. Silloin ties töppäilleensä todella pahasti, jos etunimeä seurasi vielä toisetkin nimet.

Kaverit oon kertonut hirttäväni lipputankoon, jos ne koskaan kehtais kutsua Jasmiinaks. Kukaan, kukaan kaveri ei sitä saa tehdä. Diakissa luokkakaverit ja tutummat muiden kurssien tyypit sanoo myös Jassu, ja se on enemmän kun jees. Opettajat yhtä lukuun ottamatta kutsuu sillä nimellä joka papereissa lukee, ja sen yhdenkin "hairahdus" johtuu siitä, että se on tarttunut mun luokkakavereilta.

Harkoissa ihmiset on kautta opiskelujen kutsuneet tiukasti ristimänimellä. Oikeastaan kahdesta harkasta en osaa ees kuvitella mitään muuta, viime keväältä oisin saattanutkin. Mutta koskaan mä en varsinaisesti pyytänyt, että nyt kutsukaapa Jassuks.

Ehkä se kuuluu aikuistumiseen, että ei sitä tavallaan vaadikaan, että "nyt kaikki kutsuu lempinimellä". En mä oikeestaan tiedä. Suoraan sanottuna en tiedä, missä se raja menee, tai mitkä kriteerit muka pitää täyttää, että saa kutsua lempinimellä.

Muistan ainakin kaksi tapausta historiasta, jolloin mua on kutsuttu mun lempinimellä ja oon vetänyt aivan jäätävät epämukavuuskohtaukset siitä. Toisessa tapauksessa kutsuja oli melko vieras, mutta toisesta tilanteesta en vaan nää mitään syytä, miksei kyseinen ihminen ois saanut niin kutsua. Onneksi tähänkin löytyi kompromissi. Ehkä viestin olemuksellani suurta ahdistusta, koska kahden kerran jälkeen kutsumanimi vaihtui.

Onko se niin, että oma nimi on niin yksityinen ja "arka" asia, että sitä suojelee? Tai sen takia haluaa, että voi ite päättää kuka kutsuu milläkin nimellä. Kuten sanoin, oon ite aivan sekasin siitä, mikä logiikka on siinä kuka saa kutsua ja millä nimellä. Tuttuudesta tai luottamuksesta se nimittäin ei ole kiinni. Tottumuksesta, ehkä?

Ehkä nää on taas näitä kohtalaisen turhia mietittäviä asioita, mutta tulipahan nyt avauduttua oikein urakalla tästä nimiasiasta.

J

Elämä kulkee, mut se kulkee liian nopeasti

Siiiis MITÄ. En oo todellakaan aatellu hiljenneeni näin kovin! Olen pahoillani, te ehkä kaksi ihmistä joita tämä kiinnostaa. On ollut niin paljon kirjotettavaa, etten oo oikein saanu kirjotetuksi yhtään mitään. Pitäis kai aloittaa jostain, mutta kun en tiedä että mistä. Ehkä tyydyn vain päivittämään vähän elämän tapahtumia ja kuulumisia.

Kuuluu hyvää. Oikeasti todella hyvää. Viime päivinä on tuntunut, että aina kun sanoo, ettei paremmaksi voisi mennä, jokin asia tulee ja sitten meneekin paremmin.

Paitsi että olen aika tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, oon myös järjettömän onnekkaassa asemassa sinänsä, että mulla on kesätöitä jo nyt. Voin keskittyä siis keväällä 100% autokouluun ja oppariin, eikä mun tarvitse metsästää kesätöitä. On siinä huonotkin puolet, tosin; tietäen mitä kesällä tapahtuu, paitsi töiden, myös muun elämän osalta, on turkasen vaikeeta odottaa. Ja ihan oikeesti mä tarkotan sitä. Melkein mahdotonta odottaa.

Mä olen miettinyt viime päivinä oodia ystävyydelle. Sellaselle, joka avaa kaikki kipeimmät haavat yhdessä yössä ja muuttaa jotain ihan syvältä sisältä asti. Hassua sinänsä, koska ystävä on samaan aikaan uusi että vanha. Ystäviä ollaan oltu vuodesta 2010, tiedetty toisistamme vuodesta 2001 (puhumatta kuitenkaan siis toisillemme tyyliin mitään) ja nyt sitten pari viikkoa sitten kerrottiin paljonpaljon asioita toisillemme. Ja siitä se ajatus sitten taas lähti, about neljän vuoden hiljaiselon jälkeen.

Harkkaa on jäljellä kaks ja puoli viikkoa. En tiedä minne tää aika on hävinnyt, mut niin vaan ollaan kohta lopussa. Ei-niin-mukavan ja järjettömän eeppisen harjoittelun jälkeen on ollut ihan mukavaa olla paikassa, josta lähteminen ei suuremmin herätä mitään tunteita. Jäisin sinne todellakin, jos voisin, mutta ei nyt ehkä mitään sydäntäraastavaa haikeutta tunnu - ainakaan vielä. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tulevien päivien reaktioita. Huomenna mulla ois opistolle hartaus, ja kumpikaan mun potentiaalisista haastateltavista ei oo ollut koulussa eilen eikä tänään. Herran haltuun vai mitenkäs se meni...

Jotenkin on paljon asioita, joista pitäisi kirjoittaa, mutta niistä haluaa sitten tehdä omat postauksensa. Ehkä jätän tämän nyt tyngäksi palapeliksi ja kirjoitan ensi kerralla lisää, luultavimmin aikaisemmin kuin kuukauden päästä!

J

Ps. Kuukauden ja viikon päästä on joulu.

Fanityttöydestä

Mä oon suunnitellut tätä kirjotusta jo yli viikon, viime lauantain Haloo Helsingin keikasta asti.

Ennen keikkaa mä kattelin Instagramista kuvia ja videoita perjantain keikalta, ja hymyillen huomasin, miten fanityttöjä jotkut kuvat ja kuvatekstit oli. Ymmärsin ennen kaikkea sen, et nykyään ei enää samalla tavalla oo kiintyny mihinkään bändiin tai muusikkoon, ku eräisiin teininä. Ei sillä, en voi todellakaan sanoa mitään kenenkään fanituksen määrästä, mulla ei oo todellakaan varaa.

Musta tuntuu, että oon 13-14-vuotiaana käyttäny kaiken hysteerisen fanityttöyteni kapasiteetin. Tai en ehkä, mutta tuskin mä voin keneenkään enää fanityttömäisesti kiintyä, ihastua, alkaa ihailla, you name it. Mulla on pää täynnä fanityttöihmisiä jo muutenkin - aina joulua ennen enenevässä määrin. Ja nythän jouluun ei tosiaan ole kuin alle kaks kuukautta, joten todellakin mulla on vakava fanityttövaihe päällä taas!

Olin 12, ku Koivusen poika meni Idolsiin ja - niin naurettavalta ku kuulostaakin - muutti ainakin osan mun elämästä aika totaalisesti. Okeiokei, tiedän mitä joka ikinen lukija ehkä viittä ihmistä tässä maailmassa lukuun ottamatta ajattelee. Ei tollanen voi elämää muuttaa, typerää fanityttöilyä vaan.

Vai onko sittenkään?

Aikaa kului, Ari voitti, ja alkoi sitten kesällä keikkaillakin. Kukaan mun kavereista ei häntä kuunnellut sen kummemmin, joten "vertaistukea" mulla ei ollut. Tai oli, netissä, jossa tuli keskustelupalstoilla keskusteltua ja ennen pitkää saatua kavereitakin.

Sinä kesänä sain myös bestiksen, jonka kanssa kaikki oli jotenkin supermaagista. Meillä oli 300 km välimatkaa, mut se oli kyllä hyvin aitoa eikä me paljon erossa toisistamme oltukaan. Mulla oli useita kavereita, jotka olin saanut juurikin tuolta keskustelualueelta.

Käytiin bestiksen kanssa yhdellä Koivus-keikallakin sinä kesänä, ja piakkoin alko seiskaluokka, jolla alettiin soittaa kitaraa. Ja mä vaikutuin siitä soittimesta yli kaiken. Suurin syy oli se, miten paljon ihailin Koivusen bändin kitaristeja, ja mä sanon etten tähän päivään mennessä olis hommannut itelleni kitaraa ilman sitä valtavaa samaistumista niihin kahteen. Puhun rehellisesti, koska mä tiedän miten teini-ihastunu olin, etenkin Lucaan.

Seiskan kevät oli rankka, mut jotenkin se musiikki autto. Ne ihmiset autto, kun bestissuhteet kaatu ja vähän kaikki muutkin ystävyyssuhteet kaatu. Kuulostaahan se naurettavalta, mutta ehkä ne ihmiset ja se musiikki edusti mulle jonkinlaista jatkumoa...

Se bändi hajoili sitten, yks jäsen kerrallaan; totta kai oma lemppari ensimmäisenä. Se otti naurettavan koville, mut ymmärtäähän tuon. Pikku fanitytön maailma romahti. Ehkei mulla oo varaa tuomita niitä, jotka itkee One Directionin jäsenen perään, kun ite oon aikanani porannut meikit poskille yhen kitaristin takia...

Kesällä sain taas pari uutta kaveria, joista en kummastakaan vielä tänä päivänä muista mikä oli se aihe, jolla alettiin keskustella ja vaihdettiin mesejä. Ei voi vaan muistaa. Toisen kanssa näistä pääsin vielä yhdelle keikallekin.

Bändi lopetteli kokonaan vuodenvaihteessa 08-09, ja pikku hiljaa myös jollain tasolla unohtui. Jotain kuitenkin jäi: kitara ja, uskomatonta kyllä, muutama ystävä.

Lukiossa paljon mitään ajatellutkaan näihin liittyen. Ne ystävät oli, tietty, mutta paljon ei tullut ketään bändiläisistä ajateltua.

Oikeastaan 18.12.2013 oli sellanen viimenen niitti tähän asiaan, kun päädyin vasten kaikkea todennäkösyyttä Raskasta joulua-keikalle parin tunnin varoajalla. Sain yhteiskuvan toisen näistä kitarasankareista kanssa - Erkan, ja mietin, etten koskaan selviäisi yhteiskuvasta Lucan kanssa tietäen kaikki menneisyydessä tapahtuneet asiat. Ja kohtahan tulis jo muuta ajateltavaa.

Paitsi että koko homma tulikin jäädäkseen. Ihan kaikki mitä oli koskaan ajatellut ja miettinyt, tulikin takasin takautuvasti kaikista vuosista, jolloin ei oikeestaan ollut edes ajatellut. Samalla tuli myös innostus opetella lisää kitaraa.

Ja sitten huhtikuussa vihdoin pääsin juttelemaan Lucalle. Se oli jotain järjettömän suurta, se tapahtui vieläpä sellasen "Koivus-kaverin" kanssa, jonka kanssa me nyt vaan kuuluttiin just sinne just silloin. Se oli aika maagista, ihanaa ja uskomatonta. Ja hysteria oli suurta, kun vihdoin siitä ravintolasta lähdettiin pois. Kyllähän se on hyvä saada 19-vuotiaana pahin hysteriakohtaus ikinä...

Sen jälkeen ei oo sellasta päivää kai ollutkaan, ettei ois jotain ajatellut niistä. Kirjaimellisesti. Ja joulukuussa toki tapasin sitten Lucan uudestaan, taas sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa kuului just sille keikalle just sinne. Ja se teinifanityttö pyörtyi, kuoli ja meni psykoosiin, kun mies totesi muistavansa mut. Heti kun oli nähnyt. Hyvästi anonyymiys! Se, jota en koskaan uskonut menettäväni. En ikinä!

Fanilahjoja en antanut ennen viime joulua. Virkattu Erkka maestrolle itselleen Lahdessa RJ-keikalla, kolmannen "Koivus-kaverin" ollessa vieressä. Tajusinpa just, että olin viime vuonna keikalla kaikkien kolmen tärkeimmän sellaisen kanssa. Mut ei sillä väliä, miten ollaan tutustuttu. Kaikki on mulle tärkeitä ja läheisiä ystäviä, ihan samalla tavalla kun monet muut - ellei jopa enemmänkin.

Ja tänään mulla on lapasprojekti, puoltoista lapasta valmiina ja 4.11. pitäis olla valmiit. Akustinen Raskas joulu puolentoista viikon päässä Lähetyskirkossa... Kuten eräs ystäväni sanois, ei vois enemmän mun juttu olla.

Kuten huomaatte, tässä ollaan nyt jännän äärellä; yks mun suosikkiaiheistani ja kuten sanoin, (Raskaan) joulun lähestyessä ne tunteet aina nousee pintaan. Jos joku todella jakso lukea, niin hyvä niin.

J