Vain elämää, ei sen enempää?

Tämä syksy.

Se on ollut varsinainen hullunmylly. Päällimmäisenä mielessä keikkunut oppari vähintään 24 tuntia vuorokaudesta, mutta mitä ilmeisimmin ei kuitenkaan turhaan. Maanantaina, ylihuomenna, on sen palautus esitarkastukseen. Minun vauva menee esitarkastukseen! Ihan sairasta, tuntuu oikeesti siltä, että tässä koulussa ei oo mennyt kolmea ja puolta vuotta. Osittain siks, että on mennyt vaan kolme vuotta ja reilu kaks kuukautta - kolme vuotta ja neljä kuukautta tasan siinä vaiheessa, kun paperit saadaan kouraan, mutta anyway.

Hei, tänään on muuten tasan kolme ja puol vuotta mun pääsykokeista! Anekdootti tähän väliin, mä kuuntelin 4.6.2013 aikamoisella paatoksella Haloo Helsingin Vapaus käteen jää - biisin yhtä lainia;

Mutta lupaan, että huominen on joskus monen vuoden takainen.

Mua jännitti ihan hulluna, noh, mulla ei varsinaisesti ollu ihan hirveesti edellytyksiä selvitä niinki pelottavasta asiasta ku pääsykokeista, joissa olis kymmeniä täysin vieraita ihmisiä. Onneksi nykyään on vähän erilainen mentaliteetti. Ei tosin kokonaan... :P Hauskaa kuitenkin, että tänään on se päivä, kun pääsykoepäivä on monen vuoden takainen.

Mitä tulee kitaratunteihin... No, sanotaan että ne ei oo varsinaisesti ainakaan auttanu. Missä tahansa elämänvaiheessa, jossa treenaamiselle ois enemmän aikaa, ne ois ollu paljon huipumpi juttu, mut nyt ne on tuonu ihan mukavaa lisämaustetta tälle syksylle. Älkää käsittäkö väärin - mä olen nauttinu siitä, ja oppinu paljon. Niinku oletinki, tiesin, että tulisin oppimaan jotain. Mulla on hyvä opettaja. Ne tunnit olis vaan ansainnu paljon kokonaisvaltasempaa huomiota.

Mulla on enää neljä päivää, jolloin mun pitää mennä kouluun. Neljä! Se tuntuu ihan jumalattoman vähältä. Ja totta kai koulun loppuminen tuo sitten erilaisia epävarmuustekijöitä mieleen, kuten sen että mitähän hitsiä tekee koulun jälkeen? Oon päättänyt pyhittää joulukuun ihan vaan joulu - ja valmistujaisjuhlastressille, joten mitään ongelmaa sinänsä ei oo siinä, että ei vielä töitä ole. Mut entäpä sitten?

Toisaalta en voi lakata ajattelemasta, että mun varalle on kyllä suunnitelmia, ja mitä ikinä onkaan tarkotus tapahtua mun elämässä koulun jälkeen, tapahtuu. Uudestaan en ihan heti opiskelemaan lähde (noh, ei tätäkään ehkä pitäis sanoa julkisesti...), mutta jossain vaiheessa elämää voi ehdottomasti miettiä jotain. Mulla on montakin suunnitelmaa ja sellasta teoriassa kiinnostavaa alaa, mutta kyllä tän syksyn opparistressin jälkeen on pakko todeta, että ihan heti ei vastaavaa jaksais tehä. Puhumattakaan siitä, että mun kroppa on ottanut asiakseen tehdä varaslähdön kaikkeen siihen, minkä ajattelin puskevan päälle 26.11. ku oppari olis lopullisesti palautettu. Pitkäaikanen stressi vaikuttaa immuunijärjestelmään, sanokaa mun sanoneen. :)

On tässä syksyssä sitten tulossa jotain hyvääki: oon nimittäin menossa opparin palautuksen jälkeisellä viikolla, 1.-4.12 Lontooseen Pepin luokse! ^-^ Ollaan suunniteltu tota vähän liian kauan, ja vihdoin se sitte toteutuu.

Tänään ohjelmassa vielä opparin tykitystä, huomenna lisää opparin tykitystä, ja maanantaina koittaa viikon pituinen vapaus kunnes taas seuraavan tiistain jälkeen alkaa viimeistely... Ja sitte koko kolme ja puol vuotta on sidottu nättiin pakettiin, jota toivottavasti pääsee hyödyntämään mahdollisimman pian.

-J-

Uudenlainen motivaatio

Olen taas ollu tehokas tän blogin kanssa. Aina, kun saan tän alkamaan, tulee tauko, jonka jälkeen en enää osaakaan alottaa kirjottamista. Oon sanonu alottavani tän uudestaan säännöllisesti niin usein, että en enää tiedä, uskonko siihen itekään. Anyway, aina on hyvä idea yrittää uudestaan ja aloittaa alusta.

Mä olen hämmentynyt. Pitkästä aikaa oikeesti hyvällä tavalla hämmentynyt.

Mulla alkoi tällä viikolla, toissapäivänä, kitaratunnit.

Oon soittanu kitaraa kohta 9 vuotta, ja nyt vasta sain aikaseks mennä tunneille. Itseoppineena oon osannut kyllä säestää, ja oon aina ollukin ylpee siitä, etten oo käynyt tunneilla oppiakseni. Ehkä sen takia oon aikanani tehnyt päätöksen, etten tunneille koskaan menekään.

Paitsi jos sattuis niin epäonnisesti käymään että saisin opettajakseni Lucan tai Erkan.

Mä ihan rehellisesti ajattelin, että tekemällä ton periaatteen ja päätöksen en koskaan tulis tunneille päätymään. Vaan väärässä olin. Luulen, että lukijoissa on ainakin muutama sellanen, joka ei tajua yhtään, mikä tässä koko jutussa on niin iso asia.

Äh, nyt kuulostan siltä etten ois halunnu tunneille mennäkään. Ei, en todellakaan tarkota sitä. Olin vaan liian ylpeä siitä, että olin oppinut kaiken ite. Eikä motivaatio uusien asioiden oppimiseen ollu sieltä korkeimmasta päästä. Ja tosiaan ajattelin myös, etten sais motivaatiota pidettyä yllä, paitsi jos opettaja olis sellanen, jonka läksyjä ei uskaltais jättää tekemättä.

Jälkimmäisessä asiassa saatoin ollakin oikeessa. Motivaation ylläpidosta en osaa muutaman päivän perusteella sanoa yhtään mitään, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että soittaminen on oikeesti alkanu taas kiinnostaa, pitkän ajan jälkeen. Se oli aikamoista pakkopullaa ihan vähänkin aikaa sitten, kun tiesi miten kauan on soittanut, miten kauan soittaminen on ollut samalla tasolla, eikä oo mitään edellytyksiä alkaa opetella mitään uutta. Nyt, kun on oikeasti joku, joka antaa ohjeita, on oikeasti avuks siinä, että miten kannattaa treenata, että oppii enemmän, ei varmasti oo mitään ongelmaa tässä treenauksessa. Toivottavasti ainakaan.

Valmistuminen häämöttää joulukuussa edessäpäin. Ainakin todella toivon niin, ja uskon myös. Muutamaa opintopistettä, ja tietty opparia, myöten kaikki on nyt valmista. Opparikin on aika hyvällä mallilla, ja motivaatio on kohdallaan. Koulu on kohta ohi, enkä vois ehkä olla tyytyväisempi siitä.

Oon onnellinen. Tän vuoden kuluessa oon oppinu, että vaikka joku asia tuntuu siltä, ettei siinä oo mitään hyvää, aina löytyy jotain, mistä voi olla kiitollinen - niissä ikävimmissäkin asioissa. Ilman erästä suunnitelmanmuutosta en olis esimerkiks koskaan päätynyt noille kitaratunneille. Ja niitä en todellakaan vaihtais mihinkään tällä hetkellä. Kuten joku saattoi huomata tekstin määrästä, ne on iso juttu mulle, eikä pelkästään siksi että opettaja on kuka on. Onhan silläkin naurettavan suuri merkitys, mutta isoin asia niissä tunneissa kuitenkin on se, että kauan kadoksissa ollut motivaatio soittamiseen on löytyny uudestaan. On mahdollisuus oppia, vaikka ei siltä oo tuntunukaan.

En lupaa säännöllistä kirjottamisaikataulua, koska sen pilaisin saman tien. Lupaan vaan yrittää dokumentoida edes jotain vähän useammin kuin 10 kuukauden päästä. Saa nähdä.

-j-