Elämä on tylsää ilman seikkailumieltä!

Huomenna alkaa kolmas työharjottelu. Oon ihan superinnoissani siitä, (terkkuja sille 19-vuotiaalle just Diakissa alottaneelle joka vannoi ettei ikinä selviä yhdestäkään harkasta hengissä) en oo kuullut pahaa sanottavaa mun harkkapaikasta ja viime harkka (ai niin, se oli tosiaan harkka..) antoi mulle itseluottamusta siihen että mullakin on toivoa harkoissa!

Musta on myös tosi hauskaa, etten tee tätä harkkaa yksin, vaan luokkakaverini kanssa. Joskus mietin, että olis kiva kokea se vielä Diakin aikana, ja nyt se tosiaan toteutuu. Toisaalta harmittaa, ettei mee mihinkään uuteen paikkaan, vaan jää koulurakennukselle, mut oon varma siitä, et siinäkin on omat hyvät puolensa. Kuten esim. se, ettei tarvii alkaa opetella paikkoja, ku tietää jo mitä missäkin on.

Tää viikonloppu on mennyt aika lailla rennoissa merkeissä. Eilinen oli nukkumispäivä ja nytkin vois käydä ihan hyvin jo nukkumaan, mutta päätin nyt kirjotella kuulumisia, kun alkaa tää blogikin hiipumaan. Tästä hiipumisesta ei tuu tapaa, nyt ei vaan oo oikein ollut mitään mistä kirjottaa, kun on ollu vapaata koulusta ja lähinnä tullu kirjoteltua opparisuunnitelmaa ja sen jälkeen kammoksuttua konetta siinä määrin ettei oo kamalasti ollu ees aikaa kirjottaa.

Eilen kävin tosin jänniä keskusteluja yhen ystäväni kanssa. Tää ystävä on sellanen, että aina, ku mulla on jotain sellasta, mitä en haluu kenelle tahansa jakaa, ni tiiän että tää nimenomanen ihminen ainaki ymmärtää, ellei jopa tiedä tasan miltä musta tuntuu. Esimerkiks eilen hän taas sanotti täydellisesti sellasia arkoja asioita, joita oon ite pyöritellyt päässäni mutten ollut vaan halunnut kertoa kellekään. Jollain tasolla väittäisin, et tää ihminen ymmärtää mua paremmin ku kukaan - ja sama on myös toisin päin. Kyllä me molemmat tiedetään olevamme sellasia toisillemme, et tajutaan miltä toisesta tuntuu. Tällasia ystäviäkin on onneks elämään siunaantunu, olisin ihan hukassa jos ei olis jotakuta, joka vaan... Ymmärtää.

Mitenkään tietenkään ketään muuta ystävää väheksymättä! Mä uskon, että jokainen ystävä, ja ihminen ylipäänsä, on elämässä jostain ihan erityisestä syystä. Jokainen ystävä on jollain tavalla "superlatiivi" mun elämässä, eikä oo sellasta yhtä asiaa, joka määrittäis sen voiko joku olla hyvä ystävä vai ei. Mulla on paras ystävä, mut ei se sulje pois sitä etteikö joku muu vois olla jollain osa-alueella enemmän ku se. Eikä se vähennä sitä parhaan ystävän "titteliä" mihinkään.

Ja ystävistä puheen ollen. Yks urpo lähti taas pohjoseen. Tällä kertaa kymmeneks viikoks. Seittemän (tai no, kuus) tuntu jo kamalan pitkältä ja nyt se meinaa melkein tuplata ajan siellä. Mur.

Jahas, ajatukset näköjään lähtiki ihan kivasti lentelemään taas. Nyt nukkumaan, huomenna on suuri päivä ja sillai...

J

I'm ready to live my future now!

Nyt on seminaarit seminaroitu (?) ja pääsen tai oikeammin sanottuna jaksan kirjoittaa joitain tunnelmia tännekin.

Ensinnäkin, mulla oli omat pelkoni ja suuret toiveeni tähän seminaariin liittyen. Pelot oli täysin irrationaalisia, että mun luokkakaverini ei tuliskaan mukaan syystä tai toisesta. Noh, aamulla sain häneltä viestin että kuumetta on, joten tämä "typerä" pelkoni osoittautui aiheelliseksi kuitenkin. Pienimuotoisen häkeltymisen ja stressin jälkeen oli pakko ryhdistäytyä ja alkaa miettiä plan b:tä, eikä kauan aikaa ollutkaan kun pitikin jo lähteä ja tarttua siihen tilaisuuteen.

Terminaalissa etsiydyin opettajani luokse ja törmäsin myös Porvoo-ihmisiin ohimennen. Huomasin jo tässä vaiheessa, että opettajalla oli jonkin verran muita kontakteja joten oletin olevani jonkin verran yksin, ja toisaalta myös ensivaikutelman perusteella mukavalta vaikuttavan hyttikaverini kanssa, mikä ei olisi ollenkaan huono vaihtoehto.

Alussa oli jonkinlainen aloitustapahtuma, sitten Raamattuluento, joka oikeasti oli ihan mielenkiintoinen. Samalla sitä mietti, miten paljon joku voi oikeasti puhua yhdestä jakeesta, kun itse sais hädin tuskin kaikista evankeliumeista puoli tuntia höpöttämisen aihetta! Ehkä tässä on iso kehittymisen paikka tulevaisuuden kannalta...

Tein ensimmäisen haastatteluni ja oli kyllä aika lailla hienoa, tuli sellainen olo että ehkä tästä selviää myös yksin, vaikkei se aamulla ensimmäisenä ajatuksena ollutkaan. Iltahartaus oli myös vaikuttava, erilainen kuin mihin oli tottunut.

Mulla oli tosiaan kaikenlaisia "tämä olis randomeinta ikinä" - skenaarioita ennen tota seminaaria, mut joskus totuus on tarua ihmeellisempää. Mulla oli ehkä huikein ilta sitten lapsuuden risteilyjen, mikä kuitenkin käsittää kaks opiskelijaristeilyä näin "aikuisiällä". En muista, koska olisin viimeks oikeasti kokenut niin paljon kuuluvani jonnekin, vaikka se tunne onkin jollain tasolla järjetön.

Aamulla lähdettiin sitten Tukholmaan, saksalaiseen kirkkoon ja monikieliseen messuun, joka oli mielenkiintoinen kokemus. Tekstiä ja lauluja oli useilla kielillä, ja Isä meidän jokainen sanoi omalla kielellään. Siihen joutui oikeasti keskittymään, koska suurin osa sitä ei lausunut suomeksi. Kirkko oli aika huikea, vaikka halvannäköisesti kullatut urut ei niin kauniit olleetkaan. Lasimaalaukset sitä vastoin oli aivan ihania!

Messun jälkeen oli kolme tuntia aikaa kierrellä Tukholmassa, mikä käytettiin hyttikaverini kanssa syömiseen ja kaupoilla kiertelyyn. Mitään en ostanut, mikä ei ehkä tässä elämäntilanteessa ollut huonoin mahdollinen ratkaisu. Tuli myös huomattua, miten lähellä Tukholman keskustaa Vikingin terminaali loppujen lopuksi on!

Illalla oli taas kanavatyöskentelyjä ja haastatteluja, ohjelmaa ja vielä lisää ruokaa ja yökerhoilua. Jonkinlainen työsukupolvien kohtaaminen tapahtui myös, kun tapasin harkkaohjaajani nuorisotyönohjaajan. Pienet on seurakuntapiirit, mitä muutakaan tässä vois sanoa.

Kaiken kaikkiaan reissu oli ihan uskomaton. Taas opin sen, että ne suunnitelmat, joita ite luo, voi muuttua radikaalistikin ja siinä tilanteessa ei pitäis panikoida, vaan ajatella ennemmin niin että oma suunnitelma ei ehkä ollut se kaikista parhain, mitäpä jos antais jonkun toisen tehä sen suunnitelman. Miksei voi vaan luottaa siihen että kyllä kaikki järjestyy vaikka inhimillisestä näkökulmasta kaikki tuntuis olevan ihan lukossa.

Tämän tarinan opetus on se, että jokaisella on joku paikka ihan joka jutussa. Vaikka sitten pikkuisena opiskelijana pelottavien ammattilisten keskellä seminaarissa, johon ei ollenkaan tunne kuuluvansa. Aluksi. Ja toisaalta myös se, että joku pelastaa aina, jos tuntuu siltä ettei itse osaa tai halua olla yksin. Ja toisaalta ne kamalimmat hetket voikin tehdä tilaa jollekin, mikä menee villeimpienkin kuvitelmien ylitse. En osannut edes kuvitella tiettyjä asioita ennen risteilyä, jotka kuitenkin tapahtu.

Viivi lähetti mulle videon ennen seminaariin lähtöä, ja siinä tilanteessa ärsytti kohta "I'm ready to live my future now". Ei ihan kamalasti siltä tuntunut. Mut nyt tuntuu siltä, että olis vaan pitänyt olla valmis.

Saakohan tosta aivo-oksennuksesta kukaan mitään irti...

J

Muutosta ilmassa!

Huomenna alkaa Muutos2015-laivaseminaari johon allekirjoittanut työnsi nenänsä keväällä. Ilmassa on lievää innostuneisuutta, mutta myös pientä jännitystä. Jännitystä monestakin asiasta, pääosin ihan sellaista positiivista.

Koska itsessään seminaarista tuskin tulisi ihan hirveesti kirjotettua etukäteen, aion kertoa teille mihin yks iso osa mun innostusta liittyy.

Mua raahattiin pienenä usein risteilyille. Siinä määrin, että taisin parhaillani käydä 4 tai 5 kertaa risteilyllä vuodessa. Totta kai mulla oli aina pääjutska se, että tiesin saavani Tukholmasta uusia leluja. Noh, jostainhan sen innostuksen on lähdettävä.

Koska vietin lapsuudestani varsin merkittävän osan risteilyillä, rakastan niitä edelleen. En ehkä sitä perus risteilyelämää ja meininkiä, ryypiskelyä ja melua. Mutta joka ikinen kerta kun laivaan astun, meen joihinkin risteilytiloihin. Risteilyt ja Tukholma vaan on jotain, mistä ei voi saada tarpeekseen!

Huomiseen tuo intoa myös se, että saan ottaa käyttöön ensimmäisen ikioman, itse ostamani pinkin ihanuuden!

Kuten huomaatte, se on ihana!

Nyt tietenkin meen seminaariin härväämään koulujuttuja, korvaamaan tehtävää joka muuten ois pitänyt kohta jo olla palautettuna. Arvostan kovasti sitä, että videoita tekemällä saan korvattua kirjallisen työn, vaikka työmäärä on vähintäänkin sama.

Oon myös melko varma siitä, että tapaan tuolla tuttuja. Ainakin aina voi toivoa niin!

Eilen sain myös kaksi uusinta Pokémon-virkkaustyötäni valmiiksi. Enää kaksi yksilöä jäljellä, niin mun Eeveelution-kokoelma on valmis! Jos sen saisi valmiiksi piakkoin, niin olisin todella ilonen. Sitten voisin alkaa tehdä uusia Poksuja, jotka ei ehkä olis ihan niin projektiluontosia.

Kuten huomaatte, niitä on muutama :)

Nyt lähden vielä pakkailemaan (ja tiskaamaan...) ennen lähtöä, joten torstaihin, jolloin toivottavasti mulla on jotain järkevää kirjotettavaa seminaarista ja sen herättämistä ajatuksista!

J

Kaikki tiet vievät Porvooseen!

Mulla oli tänään todella kummallinen päivä.

Kaikki oikeastaan alko jo eilisestä, kun julkasin Instagramiin kuvan Porvoosta, vuodelta 2012. Tuolloin ei tosiaan ollut vielä aavistustakaan, mitä tuossa kaupungissa tulis tapahtumaan mun elämässä.

Tänään sitten mitenkään tapahtuneeseen liittymättä menin poikkeuksellisesti bussilla Kamppiin, sellaisella bussilla, jolla en perille asti ollut mennyt sitten seurakuntaharkkani (tai kesätöitteni. Porvooseen liittyen anyway).

Opintokäyntimme oli tänään ajankohtaispäivässä Mikaelin kirkolla, ja matkalla sinne eräs luokkakaverini alkoi puhua Esterin auto-laululeikin laulun variaatioista. Kyseisen laululeikin kuulin itse ensimmäistä kertaa - Porvoossa viime keväänä. Seuraavan nurkan takaa toinen luokkakaverini puhui häröpallosta, ja tuota sanaa viljeltiin etenkin toisella kesäisistä ripareistani - Porvoossa.

Okei, on täysin mahdollista, että olen kiinnittänyt asioihin huomiota ja virittäytynyt jonkinlaiseen Porvoo-tunnelmaan aamulla jo bussissa ja näin ollen kaikki on muistuttanut minua kyseisestä paikasta - tai oikeammin seurakunnasta.

Itse paikan päällä tapasin erään Porvoon seurakunnan työntekijän. Nopeasti ja vain moikkasin, mutta Porvoo tunki myös tuonne ajankohtaispäivään ihan konkreettisesti! Tässä vaiheessa alkoi huvittaa, muttei vielä kovin radikaalisti.

Viimeinen niitti sitten oli, kun päivässä oli puhumassa henkilö, joka oli harjoitteluni aikana puhumassa eräässä tapahtumassa - no missäs muualla kuin Porvoossa. Nyt oli jo pakko avautua ääneen pöytäseurueelleni, koska ei näin vain voi tapahtua!

Innolla nyt sitten tulevia päiviä odottaen, josko sitä vaikka onnistuisi menemään jossakin vaiheessa paikan päälle tapaamaan vanhoja työkavereita. Kyllä tää jonkinlaisesta kosmisesta ikävästä taitaa kertoa, kun vasten kaikkea todennäköisyyttä kaikki tuntuu jollakin tavalla liittyvän Porvooseen!

J

Kummallinen taudinkuva ja toimiva telkkari

Lauantaina menetin ääneni. Se on ollut yllättävän rankkaa, koska eilenkin ois mielellään tehnyt vaikka mitä hauskaa, kuten vaikka laulanut koko päivän. En edes yrittänyt, koska ei siitä olis vaan mitään tullut eikä se kovin terveellistäkään ole äänelle.

Sunnuntaita edeltävänä yönä se kuume sitten vaelteli päälle 38:n - mitä mulle ei flunssan takia oo tapahtunu ikuisuuteen, mikä tässä yhteydessä tarkottaa jotain kymmentä vuotta ainakin. Ja kaikki tietää, millasia yöt on, kun on kuumetta ja ajatuksetkin on randomeja houreita.

Itse esimerkiksi mietin, että nykyään kaikki liittyy monikulttuurisuuteen eikä peitotkaan oo enää kiinteitä, vaan ihme neulehöttöä. Joka kerta herätessäni rutistin peittoa onnellisena siitä tiedosta, että se edelleen on kunnollinen (joo, kaikki tuntui todella järkeenkäyvältä siinä hetkessä...). Jollain tasolla saatan epäillä, että koulujutut stressaa alitajuisesti?

Kaikista kamalinta noissa kuumeöissä kuitenkin on se, että ei ole mitään tekemistä, tai no aina voi laittaa telkkarin pyörimään ja kattoa jotain, mutta ei ole seuraa! Just silloin kun tahtois kovasti viedä ajatukset muualle siitä olotilasta että joku sahaa sulta päätä irti, kukaan ei ole hereillä. Luonnollisestikaan; ehkä kovin moni ei valvo yöllä kolmelta ihan vaan sitä varten että jos joku sattuu olemaan kuumehoureissaan...

Eilinen menikin sitte sängynpohjalla potien. Kyllä, tänkin kaiken ois voinut luultavasti välttää olemalla menemättä lauantaina sinne jäähyväisiin, mutta toisaalta en tiedä olisko ne muutamat tunnit mihinkään vaikuttanut. Jos tää ääni oli lähteäkseen ja kuume noustakseen, se ois ehkä tapahtunut riippumatta siitä lauloinko kahta laulua vai en.

Eilen huomasin myös tässä random taudissani kummallisen oireen: kuuntelin koko eilisen päivän Frozenin biisejä, suomeks ja englanniks. Tunsin myös suurta, mutta äänen takia onneks vastustettavissa olevaa, halua laulaa mukana. Pidän kyseisestä elokuvasta, mutta en nyt sanottavasti oo niitä biisejä vapaaehtosesti kuunnellut. Sen vuoksi huvitti, kun eilen niitä piti koko päivä luukuttaa. Kai niillä oli jokin kuumetta alentava vaikutus, tai jotain.

Viime yönä näin unta, että fuksiryhmämme oli menossa kokonaisuudessaan, siis 58 henkeä, tutustumaan mun ekaan harjottelupaikkaan. Yleensä mun unet on epäloogisia, mutta tässä tajusin sentään epäillä onko järkeä laittaa melkein kuuttakymmentä Diakkilaista Kouvolaan opintokäynnille. Kun kysyin asiasta itsestään harkkapaikasta, oli vastaus vain etteivät he olleet itse koko jutusta kuulleetkaan. Olin myös kenkäostoksilla erään luokkakaverini kanssa, ja lopulta koululle tuli räppäämään eräs saamelaisräppäri. Nyt sentään unet olivat selkeästi unia, eivätkä sekoittuneet kuumehoureiseen todellisuuteen!

Nyt taistelen kovasti sitä vastaan, etten olisi sängyn vankina vielä huomennakin. Koulussa saattaa olla tylsää välillä, mutta sairastaminen, etenkin ilman ääntä ja näin ollen mahdollisuutta laulaa, on kyllä rutkasti tylsempää! Multa luvattiin eilen tulla hakemaan tää tauti pois, vaan eipä ole kyseistä henkilöä näkynyt. :c

Tänään kuitenkin iloitsen siitä, että ainakin tällä hetkellä mun tammikuusta asti toimimattomana ollut telkkari näyttäis ottavan jonkunlaista signaalia! Ja samalla sekunnilla kun ton kirjotin se alko taas pätkiä. Saa nähä, ehinkö kattoa tänään Roban, mikä edellyttäis vielä kolmea tuntia kunnon toimintaa tolta vekottimelta... Onneks on Katsomo!

J

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis

Joskus sitä vois ajatella muutakin kuin sitä, mitä tekee mieli/haluaa/mikä tuntuu omien impulssien mukaiselta.

Aihe on tänään varsin ajankohtainen, koska nyt ottaa aivoon - ja vieläpä aika rankasti. Jos et halua lukea itkupotkuraivari-teiniangst-tekstiä, suosittelen että lopetat lukemisen tähän.

Tänään tosiaan oli Kauniaisten kampuksen jäähyväisjuhlat, "peijaiset", kuten eräs puhujavieraista asian esitti, ja kuten kerroin jo aikaisemmin, olin innoissani. Olin odottanut tätä iltaa ja päivää paljon, enkä vähiten siksi että olin siellä itse esilaulamassa.

Juhla kestää vielä ainakin tunnin-pari, ja itse istun läppäri sylissä vällyjen alla. Ei todellakaan yhtään ota aivoon.

Eilen aamulla heräsin siis sellaiseen maailmoja syleilevään kurkkukipuun, jollaisesta aina alkaa päiviä kestävä kärsimys. Sellaiseen, joka laittaa ajattelemaan, että miten kauan ihminen voi elää ilman kurkkua. Kouluun oli mentävä, ja onneksi päivä olikin kohtalaisen lyhyt. Kotona pumppasin itseni täyteen lääkkeitä, ja illalla toden totta lämpöä oli normaalit alle 36 astetta ja kävin nukkumaan kohtalaisen hyvillä mielillä.

Yö ja aamu menivätkin sitten siinä kuumeisessa, flunssaisessa puolihorroksessa. Aamulla kuumemittari näytti 37 astetta, siis huomattavasti liikaa. Tässä vaiheessa joku fiksu olis ehkä miettinyt että pitääkö sinne kouluun nyt ehdoin tahdoin raahautua. Ruoka ei maistunut ja oikeasti tuntui siltä, että nyt ei pitäis.

Menin sitten kuitenkin. Oon äärimmäisen headstrong, tykkään tosta sanasta tosi paljon enemmän kuin suomenkielisestä vastineesta omapäinen, päättäväisestä tai sisukkaasta nyt puhumattakaan. Ite miellän tuon sanan nimenomaan sellaiseks jääräpäisyydeksi tai kovapäisyydeksi. (suomen kieli <3) Kuumekin laski kuin ihmeen kaupalla heti lääkkeenoton jälkeen, joten jee! Eikä kurkkukaan ollu enää kipeä, tukkoisuuskaan ei vaivannut!

Aamupäivä menikin hyvin. Ääntä lähti, ja tuntui siltä että laulaminenkin onnistui ihan hyvin. Tekniikkaa jouduttiin säätämään tunti ennen treenien aloittamista, mutta kaikki kyllä loppuviimein onnistui. Myös pianisti päätyi paikalle seikkailujen jälkeen :p

Sitten, kun alettiin hioa omaa spektaakkeliamme (joka muuten on suurin syy siihen miks nyt ottaa päähän NIIN paljon!!!), multa alkoi kadota ääni. Ensin vähän, ja pikku hiljaa ihan kokonaan. Laulamisesta ei siis tullut yhtään mitään, nuotissa pysyminen tuotti ongelmia ja lopulta kurkusta kuului lähinnä pihinää. Mietin, että laitan itseni puhekieltoon, mutta lopputulos oli kuitenkin se, että päädyin lähtemään himaan, jossa kuumemittari todisti päätöksen olleen oikea.

Ei tässä nyt oikein voi muuta sanoa kun että miten meni noin niinku omasta mielestä?

Ärsyttää, mutta ehkä tästäkin takaiskusta selviää joskus sadan vuoden päästä.

J

Joka paikan juustohöylä

Tänään oli näitä päiviä, kun alkoi taas miettiä, millainen ihminen sitä oikeastaan on. Tai vielä tarkemmin sanottuna, millainen opiskelija sitä oikeastaan on. En ole koskaan määritellyt itseäni millään muotoa aktiiviseksi. Tuntiosallistuminen on aina jäänyt siihen enemmän tai vähemmän innostuneeseen kuuntelemiseen. Oppilaskunnan toiminnassa en ole ikinä edes uneksinut olevani mukana, ja tutoriksikin päädyin vasta Diakissa.

Tänä syksynä olen kuitenkin tuntenut ainakin ajoittain itseni jollakin tavalla aktiiviseksi. Hassunhauskoista sattumista johtuen olen onnistunut järjestämään asiani niin, että olen mukana kahdessa kirjallisen raportin korvaavassa isommassa vastuutehtävässä. Toinen liittyy harjoittelupaikkaani, toinen taas kahden viikon päästä järjestettävään Muutos 2015-laivaseminaariin, jonne olen onnistunut innokkaan nokkani tunkemaan.

Tänään päädyin tuosta harjoittelustani johtuen vielä tilanteeseen, jossa opettajani pyysi minua valitsemaan yhteislauluja lauantaina järjestettävään Kauniaisten toimipisteen jäähyväisjuhlaan. Niin, no, se musiikki on aina ollut asia, jossa olen halunnut ja onneksi saanutkin loistaa. Ainoa asia, jossa olen oikeasti ollut aktiivinen oikeastaan läpi elämäni. Ja luontevaahan se oli nytkin. Kuulostan luultavasti ylimieliseltä idiootilta todetessani, että opintopisteet juoksivat tänään sillä, että istuin puoli tuntia opettajan työhuoneessa selailemassa laulukirjaa ja laulamassa. Siitä on Diak tehty. Ja siitä paikasta olen myös kiitollinen!

Jäähyväisjuhlaa odotan myös suurella mielenkiinnolla - vasta tänään oikeastaan valkeni, mikä merkitys vuodenvaihteisella Kalasataman kampukselle siirtymisellä oikeasti on Raamattuopistolle, Diakille, sekä kaikille meille, jotka tuota koulua olemme saaneet käydä - kuka enemmän ja kuka toisaalta vähemmän. Nuorin kurssimme ehtii olla Kauniaisissa vain puoli vuotta, mekin vain kaksi ja puoli, mutta monet ovat opiskelleet siellä kauemmin, silloin joskus. Ihan järjettömän hienoa päästä mukaan toteuttamaan tuollaista tapahtumaa, vieläpä esilaulajana. Olla osana jotain isoa ja hienoa. Jotakin suurta jatkumoa.

Ja tunnelmointi sikseen. Tosiasiahan on, että jännittää jonkin verran. Ei ehkä siksi, että sinne on tulossa jonkin verran ihmisiä. Enemmänkin siksi, että sinne on tulossa Suomen mittakaavassa oikeasti tunnettuja muusikoita. Joo joo, typeräähän se on tuntea alemmuuskomplekseja, mutta yksikin näistä sattuu olemaan elämässäni jonkinlainen, hmm, pioneeri?, jonka elämäntarina muistuttaa naurettavan paljon omaani. Tai no. Samat koulut, sama kotipaikkakunta, ja loppujen lopuksi sama työpaikkakin ennen pitkää. Joskus tämäkin avautuminen vielä huvittaa.

Tuohon lauantaihin liittyy nyt paljon asioita. Tänään muun muassa pukeutumisongelma, joka onneksi ratkesi heti ilmestyttyään: löysin Ginatricotista varsin täydellisen mekon tuohon tilaisuuteen. Leveät hihat ovat aina olleet heikko kohtani, ja tässä ne jotenkin toimivat erityisen hyvin! Kengätkin piti sitten tietty hommata, koska en ajatellut rähjäisissä Converseissa köpötellä kuitenkaan ihan koko syksyä. Lopullinen lauantain asukokonaisuus näyttää siis tältä:

En todellakaan aio tehdä tästä mitään muotiblogia, sillä en ole muodikkain ihminen maailmassa enkä omista hullun kivoja vaatekappaleita saati osaa yhdistellä mitään kovin järjevästi. Mekko oli kuitenkin sen verran ihana että pakkohan se oli näyttää!

Kaappeja tutkiskellessani huomasin myös, etten omista matkalaukkua, mikä vaikeuttaa tuota laivaseminaariin lähtöä. Kaikille teille jotka pohditte, eikö voisi vain ottaa laukkua ja reppua ja olla onnellinen, vastaan että kyllä voisi. Voisi ottaa ison käsilaukun sekä ison repun, johon saisi loistavasti pakattua koko risteilyn tavarat ja olla tyytyväinen. Mutta kun. Jossakin vaiheessa on pakko ostaa jonkinlainen matkalaukku, joten miksei sitä voisi ostaa tässä kuussa, kun kerran siihen on varaa. Tässä kuussa on muutenkin tullut tehtyä kohtalaisia hankintoja - yläkerrassa on selkeästi osattu ajoittaa taloudellisesti letkeä kuukausi siihen hetkeen elämässä, kun rahaa oikeasti palaa väkisinkin! Kiitos vaan siitä!

Nyt mua odottaa jo varmaan 10 minuuttia sitten kiehunut kaakaovesi, joten se on tack och adjö!

J

Täällä pyörii pienet piirit, mäkin oon tunnettu tuuliviiri...

Googlailin tänään huvikseni itseäni häiritsemään jäänyttä sanaa. Tuulella käyvä. Tutkiskellessani huomasin, että kyseiselle sanalle on useita erilaisia tulkintoja, jotka poikkesivat toisistaan melko lailla.

Yleisin määritelmä, johon törmäsin, oli se, joksi itsekin olin termin mieltänyt. Mieltään muuttava, tunteella elävä, impulsiivinen. Tuuliviiri, niin kuin tuo sanapari jollakin tasolla antaa ymmärtää.

Toinen, harvemmin esille tullut mutta kuitenkin useampaan kertaan mainittu merkitys, oli tyhmä. Ajelehtii kuin tuuliajolla, ei ole ihan perillä asioista.

Syy sille, miksi tuo sana oli jäänyt niin kovin vaivaamaan, on hyvin yksinkertainen. Olen miettinyt, viime aikoina enenevässä määrin, olisiko tuo se sana, jolla itseäni kuvaisin. Viime päivinä olen huomannut itsessäni jotenkin järjettömän paljon tuuliviirimäisiä piirteitä. Ajatukset eivät tahdo pysyä paikallaan, ja toisaalta ajatuksissa ei tunnu olevan kuin tasan yksi asia, joka määrää kaikkea.

Olen impulsiivinen ihminen. Innostun helposti, mutta kahden sekunnin päästä saatan olla jo kiukuttelemassa jossakin. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin parikymppisen ihmisen ollessa kyseessä. On minulla aina toki syy - se, miten järkevä syy, on eri asia.

Vahvat tunteet tuovat elämään äärimmäisen mielenkiintoisia vivahteita. Jollakin tavalla koen todella olevani etuoikeutettu saadessani pyöriä tunteissani ja ammentaa elämää niiden kautta. Esimerkiksi luokkatilanteiden ilmapiirit ovat oikeasti totta minulle, ne tuntuvat kehossa ja ne on helppo aistia. Muiden mielialat myös vaikuttavat helposti - niin ne iloiset kuin surullisetkin. Tavallaan sitä joskus toivoisi, että voisi edes hetken elää kuin "normaali" ihminen. Hankalaa kuvitella sellaista elämää, ettei olisi tällainen tunnekimppu. Joskus toivoisi, toisinaan ei.

Miksi muuttaisi itsessään jotakin, mikä on luonnollista ja omaa? Miksi haluaisi muuttaa, ja ennen kaikkea miksi pitäisi muuttaa. Ehkä vahvat tunteet uuvuttavat ja saattavat johtaa virhearvioihin sekä ennen pitkää jonkinlaiseen mielipahaan, kun ei taaskaan saanut pidettyä suutaan kiinni ja niin vain satuttaa itseään. Ehkä vahvoissa tunteissa ja tunnetilojen aistimisessa piilee se vaara, että ne kuormittavat vielä entisestään kireässä tilanteessa? Molemmat on tullut koettua viime kuukausien aikana.

Mutta toisaalta: miten hienoa onkaan, kun innostuu! Sitä intoa voisi jakaa vaikka kenelle, vain puhua siitä miten hienoa kaikki juuri sillä hetkellä on, kuin maailmassa ei olisi mitään pahaa. Sellaista lapsenomaista innostusta, mikä usein jää sen tylsän aikuisuuden varjoon. Kun innostun, teen sen täysillä, sen näkee varmaan koko olemuksesta. Ja kun joku kertoo iloisia uutisia elämästään, on ihanaa olla siinä ilossa mukana. Iloita, kun on iloittavaa.

Ehkä se näkyy myös joskus vielä ammatissakin. Empatia, jota toivon viestittäväni ihmisille lähelläni. Sellainen tunne, että tuo oikeasti voi tietää, tai ainakin ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Enemmän kuin mitään toivoisin, että voisin jonakin päivänä käyttää joskus niin ikävää puolta itsestäni hyödyksi. Jos voisin edes kerran elämässäni tehdä jotakin, sanoa jotakin, jolla olisi jotain todellista merkitystä jollekulle. Edes kerran antaa pienen osan itseäni sellaiselle, joka sitä kipeimmin tarvitsee.

Osaisi olla ammattilainen tunneryöpsäystenkin keskellä.

J