Googlailin tänään huvikseni itseäni häiritsemään jäänyttä sanaa. Tuulella käyvä. Tutkiskellessani huomasin, että kyseiselle sanalle on useita erilaisia tulkintoja, jotka poikkesivat toisistaan melko lailla.
Yleisin määritelmä, johon törmäsin, oli se, joksi itsekin olin termin mieltänyt. Mieltään muuttava, tunteella elävä, impulsiivinen. Tuuliviiri, niin kuin tuo sanapari jollakin tasolla antaa ymmärtää.
Toinen, harvemmin esille tullut mutta kuitenkin useampaan kertaan mainittu merkitys, oli tyhmä. Ajelehtii kuin tuuliajolla, ei ole ihan perillä asioista.
Syy sille, miksi tuo sana oli jäänyt niin kovin vaivaamaan, on hyvin yksinkertainen. Olen miettinyt, viime aikoina enenevässä määrin, olisiko tuo se sana, jolla itseäni kuvaisin. Viime päivinä olen huomannut itsessäni jotenkin järjettömän paljon tuuliviirimäisiä piirteitä. Ajatukset eivät tahdo pysyä paikallaan, ja toisaalta ajatuksissa ei tunnu olevan kuin tasan yksi asia, joka määrää kaikkea.
Olen impulsiivinen ihminen. Innostun helposti, mutta kahden sekunnin päästä saatan olla jo kiukuttelemassa jossakin. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin parikymppisen ihmisen ollessa kyseessä. On minulla aina toki syy - se, miten järkevä syy, on eri asia.
Vahvat tunteet tuovat elämään äärimmäisen mielenkiintoisia vivahteita. Jollakin tavalla koen todella olevani etuoikeutettu saadessani pyöriä tunteissani ja ammentaa elämää niiden kautta. Esimerkiksi luokkatilanteiden ilmapiirit ovat oikeasti totta minulle, ne tuntuvat kehossa ja ne on helppo aistia. Muiden mielialat myös vaikuttavat helposti - niin ne iloiset kuin surullisetkin. Tavallaan sitä joskus toivoisi, että voisi edes hetken elää kuin "normaali" ihminen. Hankalaa kuvitella sellaista elämää, ettei olisi tällainen tunnekimppu. Joskus toivoisi, toisinaan ei.
Miksi muuttaisi itsessään jotakin, mikä on luonnollista ja omaa? Miksi haluaisi muuttaa, ja ennen kaikkea miksi pitäisi muuttaa. Ehkä vahvat tunteet uuvuttavat ja saattavat johtaa virhearvioihin sekä ennen pitkää jonkinlaiseen mielipahaan, kun ei taaskaan saanut pidettyä suutaan kiinni ja niin vain satuttaa itseään. Ehkä vahvoissa tunteissa ja tunnetilojen aistimisessa piilee se vaara, että ne kuormittavat vielä entisestään kireässä tilanteessa? Molemmat on tullut koettua viime kuukausien aikana.
Mutta toisaalta: miten hienoa onkaan, kun innostuu! Sitä intoa voisi jakaa vaikka kenelle, vain puhua siitä miten hienoa kaikki juuri sillä hetkellä on, kuin maailmassa ei olisi mitään pahaa. Sellaista lapsenomaista innostusta, mikä usein jää sen tylsän aikuisuuden varjoon. Kun innostun, teen sen täysillä, sen näkee varmaan koko olemuksesta. Ja kun joku kertoo iloisia uutisia elämästään, on ihanaa olla siinä ilossa mukana. Iloita, kun on iloittavaa.
Ehkä se näkyy myös joskus vielä ammatissakin. Empatia, jota toivon viestittäväni ihmisille lähelläni. Sellainen tunne, että tuo oikeasti voi tietää, tai ainakin ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Enemmän kuin mitään toivoisin, että voisin jonakin päivänä käyttää joskus niin ikävää puolta itsestäni hyödyksi. Jos voisin edes kerran elämässäni tehdä jotakin, sanoa jotakin, jolla olisi jotain todellista merkitystä jollekulle. Edes kerran antaa pienen osan itseäni sellaiselle, joka sitä kipeimmin tarvitsee.
Osaisi olla ammattilainen tunneryöpsäystenkin keskellä.
J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti