Mulla on ollut eräänlainen tilanne päällä jo kaks kuukautta. Täysin selittämättä mulla alkoi täydellinen hiljaiselo yhden ystäväni kanssa, vaikka oli yhteisiä suunnitelmia ja noh, kesäloma.
Tää asia vaivas mua todella. Ei kai se ihmekään ole, oltiinhan me kuitenkin oltu jo pitkään tiiviisti tekemisissä, keväällä jopa korostetun paljon. Ja sitte yhtäkkiä; ei mitään.
Tänään kuitenkin sain asian selvitettyä kyseisen henkilön kanssa, vaikka se vaikeuttikin mun keskittymistä luennolla hyvin ratkasevasti. Se on kiusallista, kun huomaa miten alkaa kyynelkanavat tulvia ja yrittää olla normaalisti. Koulussa kun kuitenkin ollaan.
Kaikista isoin asia koko jutussa kuitenkin oli se, että huomasin, mitä tarkottaa tarvita jotakuta ihmistä. Kun asia oli selvitetty, tuntu siltä etten enää ikinä päästä sitä ihmistä mun näköpiiristä. Oikeastaan vasta jälkeenpäin huomas, miten järjetön ikävä onkaan ollu. Miten oudolta onkaan tuntunu, kun toinen ei ookaan ollu yhteyksissä pitkään aikaan.
Älkää nyt kuvitelkokaan, että pitäisin kaikkiin ystäviini yhteyttä 24/7! En todellakaan, kyllä mulla on usein pitkiäkin välejä, kun ei joittenkin kanssa puhuta. Tässä tilanteessa se nyt vaan sattui korostumaan, kun oli ne suunnitelmat ja oltiin keväällä yhessä niin paljon.
Joka tapauksessa, se tarvitsevuuden tunne oli aika hurja. Kun ymmärtää, että toinen on vaan uskomattoman tärkeä. Ei kai sitä kuulukaan järjellä ymmärtää. Vähän niinku sisko. Tai jotain vielä enemmän.
Tänään oli hyvä päivä. Ainakin yksi monen kuukauden painoinen kivi tipahti sydämeltä, joten nyt voi mennä hyvillä mielin nukkumaan pelkäämättä, että näkee unta/peräti painajaista jälleennäkemisestä. Se tulee tapahtumaan, onneksi lauantaina ja onneksi niin, että siitä on sovittu etukäteen. Yllättävä reunion tässä tilanteessa olis saattanut johtaa ties sun minkälaiseen tunnepurkaukseen. Parempi siis näin! Hyvillä mielin siis kohti huomista!
J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti