Fanityttöydestä

Mä oon suunnitellut tätä kirjotusta jo yli viikon, viime lauantain Haloo Helsingin keikasta asti.

Ennen keikkaa mä kattelin Instagramista kuvia ja videoita perjantain keikalta, ja hymyillen huomasin, miten fanityttöjä jotkut kuvat ja kuvatekstit oli. Ymmärsin ennen kaikkea sen, et nykyään ei enää samalla tavalla oo kiintyny mihinkään bändiin tai muusikkoon, ku eräisiin teininä. Ei sillä, en voi todellakaan sanoa mitään kenenkään fanituksen määrästä, mulla ei oo todellakaan varaa.

Musta tuntuu, että oon 13-14-vuotiaana käyttäny kaiken hysteerisen fanityttöyteni kapasiteetin. Tai en ehkä, mutta tuskin mä voin keneenkään enää fanityttömäisesti kiintyä, ihastua, alkaa ihailla, you name it. Mulla on pää täynnä fanityttöihmisiä jo muutenkin - aina joulua ennen enenevässä määrin. Ja nythän jouluun ei tosiaan ole kuin alle kaks kuukautta, joten todellakin mulla on vakava fanityttövaihe päällä taas!

Olin 12, ku Koivusen poika meni Idolsiin ja - niin naurettavalta ku kuulostaakin - muutti ainakin osan mun elämästä aika totaalisesti. Okeiokei, tiedän mitä joka ikinen lukija ehkä viittä ihmistä tässä maailmassa lukuun ottamatta ajattelee. Ei tollanen voi elämää muuttaa, typerää fanityttöilyä vaan.

Vai onko sittenkään?

Aikaa kului, Ari voitti, ja alkoi sitten kesällä keikkaillakin. Kukaan mun kavereista ei häntä kuunnellut sen kummemmin, joten "vertaistukea" mulla ei ollut. Tai oli, netissä, jossa tuli keskustelupalstoilla keskusteltua ja ennen pitkää saatua kavereitakin.

Sinä kesänä sain myös bestiksen, jonka kanssa kaikki oli jotenkin supermaagista. Meillä oli 300 km välimatkaa, mut se oli kyllä hyvin aitoa eikä me paljon erossa toisistamme oltukaan. Mulla oli useita kavereita, jotka olin saanut juurikin tuolta keskustelualueelta.

Käytiin bestiksen kanssa yhdellä Koivus-keikallakin sinä kesänä, ja piakkoin alko seiskaluokka, jolla alettiin soittaa kitaraa. Ja mä vaikutuin siitä soittimesta yli kaiken. Suurin syy oli se, miten paljon ihailin Koivusen bändin kitaristeja, ja mä sanon etten tähän päivään mennessä olis hommannut itelleni kitaraa ilman sitä valtavaa samaistumista niihin kahteen. Puhun rehellisesti, koska mä tiedän miten teini-ihastunu olin, etenkin Lucaan.

Seiskan kevät oli rankka, mut jotenkin se musiikki autto. Ne ihmiset autto, kun bestissuhteet kaatu ja vähän kaikki muutkin ystävyyssuhteet kaatu. Kuulostaahan se naurettavalta, mutta ehkä ne ihmiset ja se musiikki edusti mulle jonkinlaista jatkumoa...

Se bändi hajoili sitten, yks jäsen kerrallaan; totta kai oma lemppari ensimmäisenä. Se otti naurettavan koville, mut ymmärtäähän tuon. Pikku fanitytön maailma romahti. Ehkei mulla oo varaa tuomita niitä, jotka itkee One Directionin jäsenen perään, kun ite oon aikanani porannut meikit poskille yhen kitaristin takia...

Kesällä sain taas pari uutta kaveria, joista en kummastakaan vielä tänä päivänä muista mikä oli se aihe, jolla alettiin keskustella ja vaihdettiin mesejä. Ei voi vaan muistaa. Toisen kanssa näistä pääsin vielä yhdelle keikallekin.

Bändi lopetteli kokonaan vuodenvaihteessa 08-09, ja pikku hiljaa myös jollain tasolla unohtui. Jotain kuitenkin jäi: kitara ja, uskomatonta kyllä, muutama ystävä.

Lukiossa paljon mitään ajatellutkaan näihin liittyen. Ne ystävät oli, tietty, mutta paljon ei tullut ketään bändiläisistä ajateltua.

Oikeastaan 18.12.2013 oli sellanen viimenen niitti tähän asiaan, kun päädyin vasten kaikkea todennäkösyyttä Raskasta joulua-keikalle parin tunnin varoajalla. Sain yhteiskuvan toisen näistä kitarasankareista kanssa - Erkan, ja mietin, etten koskaan selviäisi yhteiskuvasta Lucan kanssa tietäen kaikki menneisyydessä tapahtuneet asiat. Ja kohtahan tulis jo muuta ajateltavaa.

Paitsi että koko homma tulikin jäädäkseen. Ihan kaikki mitä oli koskaan ajatellut ja miettinyt, tulikin takasin takautuvasti kaikista vuosista, jolloin ei oikeestaan ollut edes ajatellut. Samalla tuli myös innostus opetella lisää kitaraa.

Ja sitten huhtikuussa vihdoin pääsin juttelemaan Lucalle. Se oli jotain järjettömän suurta, se tapahtui vieläpä sellasen "Koivus-kaverin" kanssa, jonka kanssa me nyt vaan kuuluttiin just sinne just silloin. Se oli aika maagista, ihanaa ja uskomatonta. Ja hysteria oli suurta, kun vihdoin siitä ravintolasta lähdettiin pois. Kyllähän se on hyvä saada 19-vuotiaana pahin hysteriakohtaus ikinä...

Sen jälkeen ei oo sellasta päivää kai ollutkaan, ettei ois jotain ajatellut niistä. Kirjaimellisesti. Ja joulukuussa toki tapasin sitten Lucan uudestaan, taas sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa kuului just sille keikalle just sinne. Ja se teinifanityttö pyörtyi, kuoli ja meni psykoosiin, kun mies totesi muistavansa mut. Heti kun oli nähnyt. Hyvästi anonyymiys! Se, jota en koskaan uskonut menettäväni. En ikinä!

Fanilahjoja en antanut ennen viime joulua. Virkattu Erkka maestrolle itselleen Lahdessa RJ-keikalla, kolmannen "Koivus-kaverin" ollessa vieressä. Tajusinpa just, että olin viime vuonna keikalla kaikkien kolmen tärkeimmän sellaisen kanssa. Mut ei sillä väliä, miten ollaan tutustuttu. Kaikki on mulle tärkeitä ja läheisiä ystäviä, ihan samalla tavalla kun monet muut - ellei jopa enemmänkin.

Ja tänään mulla on lapasprojekti, puoltoista lapasta valmiina ja 4.11. pitäis olla valmiit. Akustinen Raskas joulu puolentoista viikon päässä Lähetyskirkossa... Kuten eräs ystäväni sanois, ei vois enemmän mun juttu olla.

Kuten huomaatte, tässä ollaan nyt jännän äärellä; yks mun suosikkiaiheistani ja kuten sanoin, (Raskaan) joulun lähestyessä ne tunteet aina nousee pintaan. Jos joku todella jakso lukea, niin hyvä niin.

J

Joulu tulee laulamalla!

Kyllä, luit ihan oikein. Joulu.

Tänään on ollut superjouluinen päivä! Aamulla oli kylmä; niin kylmä, että menin mieluummin harkkaan junalla kuin pyörällä. Toisaalta, mun vaihteet jäätyy jo minimaalisista yö(ja -aamu)pakkasista, joten se oli ehkä ihan järkevääkin.

Toisekseen tilasin mulle ja äitille tänään liput Lahden Raskasta joulua-konserttiin. Tästä on tullut jo sellainen osa joulun odotusta, että ois ollut ikävää jos se olis jäänyt tänä vuonna välistä, miltä yhdessä vaiheessa näytti. Oon ollut nyt kahtena vuonna kolmessa konsertissa (talk about fangirlism), eli neljäs tulossa 14.12.

Viime vuonna annoin elämäni ensimmäisen fanilahjan koko idean isälle, tuottajalle ja ihkulle liidi-kitaristille, Erkka Korhoselle (virkattu miniatyyri-Erkka). Kyseinen ihminen on toisiksi isoin syy siihen, että mä soitan kitaraa tällä hetkellä, joten oli ehkä aikakin jollakin tavalla kiittää tuota. Nyt mulla on kaksi kuukautta ja viikko miettiä, mitä mä annan ja kenelle tänä vuonna. Jonkinlaiset yhteiset villasukat tai lapaset tai vastaavat RJ-kirjailulla on ollut mielessä, toisaalta mietin myös, että virkkaisinko kosketinsoittaja-Vilin. Vaikeeta! Äiti yritti helpottaa: ehdotti että teen Tonylle villasukat jotka äiti vois sitten antaa tälle. Ehkä sitäkin pitää harkita...

Joku varmaan nyt miettii, miks tää fanilahjajuttu on mulle niin iso juttu. Mä oon kaheksan vuotta ihaillut noita soittajia ihan liiankin paljon - Erkkaa lähinnä koska kitara - ja mussa edelleen asuu sellanen pieni, hysteerisiä kohtauksia saava fanityttö, joka haluaa tulla huomatuksi just noiden ihmisten toimesta. Kerran kun fanitat jotakuta, ei se kai koskaan kokonaan katoa. Ja kuulostaahan se hemmetin hyvältä, et "Erkka Korhonen on halannu mua!". Mwah.

Viimeseks, kun olin iltalenkillä, näin revontulia! En muista aikaisemmin niitä edes nähneeni, joten hetki oli pysäyttävä. Ihan törkeen siistiä asua Suomessa ja se, että on syksy, tällanen kirpee, pimee ja kylmä syksy! Oon täysin syksyn lapsi, vaikka keväällä/kesällä synnyinki. Syksy vaan on täydellisyyttä!

Jouluista illan tai yön tai aamun tai päivän jatkoa vaan kaikille!

J

Viikko takana, yhdeksän edessä!

Ei, tästä blogista ei tule harjoittelublogia vaikka toki myös harjoittelujuttuja tänne päivittelen. Nyt on ollut ihan järjetön kiire, jotenkin aika vaan menee jonnekin aina kun neljän aikoihin on kotona. En edes tiedä, minne se aika menee, mutta jonnekin se katoaa. Kuten lepäämiseen ja seinien tuijotteluun ja lenkkeilyyn ja ruuanlaittoon ja kaikenlaiseen. Kyllähän tuota tekemistä aina löytyy!

Muttamutta, asiaan. Viime viikko tosiaan oli ensimmäinen viikko harjoittelussa ja jo tässä vaiheessa voin sanoa, että olen taas täysin oikeassa paikassa! Meidän työporukka on tosi kiva, samoin nuo opiskelijat joiden kanssa pääsen töitä tekemään. Kaiken lisäksi mut ja Jussi on otettu tosi mukavasti vastaan tossa harkkapaikassa. Paitsi ohjaajan ja "ylemmän tahon", myös niiden opiskelijoiden puolelta. Oikeastaan en osannut edes odottaa tällaista vastaanottoa. Innolla todellakin odotan seuraavia kymmentä viikkoa!

Olen päässyt lukemaan kummallisia lastenkirjoja ja opettamaan suomen kielen ääntämistä, sitten auttanut tekemään suomen kielen tehtäviä ja samassa alkanut itse kyseenalaistaa koko kielen. Ihan todella hankalaa tätä kieltä on kyllä kylmiltään opetella, siinä mielessä olen onnekas ollessani suomalainen! Olen myös oppinut, miten suomea opetetaan vieraana kielenä: esimerkiksi verbit ovat verbiryhmissä, ihan kuin ruotsin kielessä on substantiivit jaettu! Esim. blomma ja rosa ovat samassa sanaluokassa, koska ne taipuvat samalla tavalla. Niin myös suomen kielessä; verbit on jaettu taivutuksen ja päätteen mukaan viiteen ryhmään!

Olen myös jo päässyt kamppailemaan oman kärsimättömyyteni kanssa. Onneksi ei tarvitse opiskella kieltä tai paljon mitään muutakaan, jossa on loputtomasti toistoja. Ennen kaikkea pitäisi olla superonnellinen siitä, ettei tarvitse mennä uuteen maahan opiskelemaan täysin uutta kieltä! Saati sitten, että joutuisi vielä jättämään osan perheestä taakseen. Rankkoja asioita, vaikeita asioita. Ja niin silmiä avaavaa!

Monet uusista tuttavuuksistani ovat ihmetelleet, että asun jo yksin. Olen kuulemma nuoren näköinen - noh, sen olen tiennytkin, mutta näissä kulttuureissa ei muuteta kotoa 19-vuotiaana pois, niin kuin itse tein. Hämmennystä herätti myös se, ettei minulla ole sisaruksia. Sekin on varmasti kummallista, etenkin sellaisista kulttuureista tuleville, joissa perheessä voi olla hyvinkin monta lasta - näin suomalaisessa mittakaavassa. Voi, jos nyt voisin kirjoittaa kulttuurisen matkalaukkuni tehtävän uudelleen, siitä tulisi kyllä aika lailla erilainen!

Ja sitten muuhun elämään. Sitäkin on ollut. Kävin torstaina katsomassa ex temporena Napapiirin sankarit kakkosen, lähinnä siksi että suomen tunnilla kuunneltiin Leevien Onnelliset, joka oli siinä ykkösessä jonkinlaisena tunnarina. Ja voin kertoa, ekaa kertaa joku kakkososa oli parempi kuin ykkönen! Tykkäsin ihan huiman paljon! Olin todella epäluuloinen, kun tiesin juonen olevan jossakin määrin samanlainen kuin ensimmäisessä osassa. Kun näin leffajulisteen ekaa kertaa, luulin sen olevan joku vitsi. Ei ollut odotuksia, jotka olisivat voineet täyttyä, enkä oikeastaan olisi voinutkaan pettyä, kun menin lähinnä katsomaan kun eka oli sen verran hyvä. Tummanpuhuva huumori toimii aina, ja joissain kohdissa leffa oli niin överi, että se oli viihdyttävää. Eli jos olet tummasävyisen huumorin ja Kari Ketosen, kuten allekirjoittanut ystävä, suosittelen ehdottomasti, 5/5!

Ensi viikolla harjoittelujuttujen iloiseksi lisäksi on tiistaina opinnäytesuunnitelman esittely, joka stressaa luvattoman paljon. En todellakaan usko sen menevän läpi, mutta jos niin käy, yritän tammikuussa uudestaan. Jos se menee läpi, hyvä niin. Sitten alkaa kunnon taistelu kyseisen härpäkkeen kanssa. Kyllä sitä joskus ehkä tulee valmistuttuakin!

J