Fanityttöydestä

Mä oon suunnitellut tätä kirjotusta jo yli viikon, viime lauantain Haloo Helsingin keikasta asti.

Ennen keikkaa mä kattelin Instagramista kuvia ja videoita perjantain keikalta, ja hymyillen huomasin, miten fanityttöjä jotkut kuvat ja kuvatekstit oli. Ymmärsin ennen kaikkea sen, et nykyään ei enää samalla tavalla oo kiintyny mihinkään bändiin tai muusikkoon, ku eräisiin teininä. Ei sillä, en voi todellakaan sanoa mitään kenenkään fanituksen määrästä, mulla ei oo todellakaan varaa.

Musta tuntuu, että oon 13-14-vuotiaana käyttäny kaiken hysteerisen fanityttöyteni kapasiteetin. Tai en ehkä, mutta tuskin mä voin keneenkään enää fanityttömäisesti kiintyä, ihastua, alkaa ihailla, you name it. Mulla on pää täynnä fanityttöihmisiä jo muutenkin - aina joulua ennen enenevässä määrin. Ja nythän jouluun ei tosiaan ole kuin alle kaks kuukautta, joten todellakin mulla on vakava fanityttövaihe päällä taas!

Olin 12, ku Koivusen poika meni Idolsiin ja - niin naurettavalta ku kuulostaakin - muutti ainakin osan mun elämästä aika totaalisesti. Okeiokei, tiedän mitä joka ikinen lukija ehkä viittä ihmistä tässä maailmassa lukuun ottamatta ajattelee. Ei tollanen voi elämää muuttaa, typerää fanityttöilyä vaan.

Vai onko sittenkään?

Aikaa kului, Ari voitti, ja alkoi sitten kesällä keikkaillakin. Kukaan mun kavereista ei häntä kuunnellut sen kummemmin, joten "vertaistukea" mulla ei ollut. Tai oli, netissä, jossa tuli keskustelupalstoilla keskusteltua ja ennen pitkää saatua kavereitakin.

Sinä kesänä sain myös bestiksen, jonka kanssa kaikki oli jotenkin supermaagista. Meillä oli 300 km välimatkaa, mut se oli kyllä hyvin aitoa eikä me paljon erossa toisistamme oltukaan. Mulla oli useita kavereita, jotka olin saanut juurikin tuolta keskustelualueelta.

Käytiin bestiksen kanssa yhdellä Koivus-keikallakin sinä kesänä, ja piakkoin alko seiskaluokka, jolla alettiin soittaa kitaraa. Ja mä vaikutuin siitä soittimesta yli kaiken. Suurin syy oli se, miten paljon ihailin Koivusen bändin kitaristeja, ja mä sanon etten tähän päivään mennessä olis hommannut itelleni kitaraa ilman sitä valtavaa samaistumista niihin kahteen. Puhun rehellisesti, koska mä tiedän miten teini-ihastunu olin, etenkin Lucaan.

Seiskan kevät oli rankka, mut jotenkin se musiikki autto. Ne ihmiset autto, kun bestissuhteet kaatu ja vähän kaikki muutkin ystävyyssuhteet kaatu. Kuulostaahan se naurettavalta, mutta ehkä ne ihmiset ja se musiikki edusti mulle jonkinlaista jatkumoa...

Se bändi hajoili sitten, yks jäsen kerrallaan; totta kai oma lemppari ensimmäisenä. Se otti naurettavan koville, mut ymmärtäähän tuon. Pikku fanitytön maailma romahti. Ehkei mulla oo varaa tuomita niitä, jotka itkee One Directionin jäsenen perään, kun ite oon aikanani porannut meikit poskille yhen kitaristin takia...

Kesällä sain taas pari uutta kaveria, joista en kummastakaan vielä tänä päivänä muista mikä oli se aihe, jolla alettiin keskustella ja vaihdettiin mesejä. Ei voi vaan muistaa. Toisen kanssa näistä pääsin vielä yhdelle keikallekin.

Bändi lopetteli kokonaan vuodenvaihteessa 08-09, ja pikku hiljaa myös jollain tasolla unohtui. Jotain kuitenkin jäi: kitara ja, uskomatonta kyllä, muutama ystävä.

Lukiossa paljon mitään ajatellutkaan näihin liittyen. Ne ystävät oli, tietty, mutta paljon ei tullut ketään bändiläisistä ajateltua.

Oikeastaan 18.12.2013 oli sellanen viimenen niitti tähän asiaan, kun päädyin vasten kaikkea todennäkösyyttä Raskasta joulua-keikalle parin tunnin varoajalla. Sain yhteiskuvan toisen näistä kitarasankareista kanssa - Erkan, ja mietin, etten koskaan selviäisi yhteiskuvasta Lucan kanssa tietäen kaikki menneisyydessä tapahtuneet asiat. Ja kohtahan tulis jo muuta ajateltavaa.

Paitsi että koko homma tulikin jäädäkseen. Ihan kaikki mitä oli koskaan ajatellut ja miettinyt, tulikin takasin takautuvasti kaikista vuosista, jolloin ei oikeestaan ollut edes ajatellut. Samalla tuli myös innostus opetella lisää kitaraa.

Ja sitten huhtikuussa vihdoin pääsin juttelemaan Lucalle. Se oli jotain järjettömän suurta, se tapahtui vieläpä sellasen "Koivus-kaverin" kanssa, jonka kanssa me nyt vaan kuuluttiin just sinne just silloin. Se oli aika maagista, ihanaa ja uskomatonta. Ja hysteria oli suurta, kun vihdoin siitä ravintolasta lähdettiin pois. Kyllähän se on hyvä saada 19-vuotiaana pahin hysteriakohtaus ikinä...

Sen jälkeen ei oo sellasta päivää kai ollutkaan, ettei ois jotain ajatellut niistä. Kirjaimellisesti. Ja joulukuussa toki tapasin sitten Lucan uudestaan, taas sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa kuului just sille keikalle just sinne. Ja se teinifanityttö pyörtyi, kuoli ja meni psykoosiin, kun mies totesi muistavansa mut. Heti kun oli nähnyt. Hyvästi anonyymiys! Se, jota en koskaan uskonut menettäväni. En ikinä!

Fanilahjoja en antanut ennen viime joulua. Virkattu Erkka maestrolle itselleen Lahdessa RJ-keikalla, kolmannen "Koivus-kaverin" ollessa vieressä. Tajusinpa just, että olin viime vuonna keikalla kaikkien kolmen tärkeimmän sellaisen kanssa. Mut ei sillä väliä, miten ollaan tutustuttu. Kaikki on mulle tärkeitä ja läheisiä ystäviä, ihan samalla tavalla kun monet muut - ellei jopa enemmänkin.

Ja tänään mulla on lapasprojekti, puoltoista lapasta valmiina ja 4.11. pitäis olla valmiit. Akustinen Raskas joulu puolentoista viikon päässä Lähetyskirkossa... Kuten eräs ystäväni sanois, ei vois enemmän mun juttu olla.

Kuten huomaatte, tässä ollaan nyt jännän äärellä; yks mun suosikkiaiheistani ja kuten sanoin, (Raskaan) joulun lähestyessä ne tunteet aina nousee pintaan. Jos joku todella jakso lukea, niin hyvä niin.

J