Mulla on ollut eräänlainen tilanne päällä jo kaks kuukautta. Täysin selittämättä mulla alkoi täydellinen hiljaiselo yhden ystäväni kanssa, vaikka oli yhteisiä suunnitelmia ja noh, kesäloma.
Tää asia vaivas mua todella. Ei kai se ihmekään ole, oltiinhan me kuitenkin oltu jo pitkään tiiviisti tekemisissä, keväällä jopa korostetun paljon. Ja sitte yhtäkkiä; ei mitään.
Tänään kuitenkin sain asian selvitettyä kyseisen henkilön kanssa, vaikka se vaikeuttikin mun keskittymistä luennolla hyvin ratkasevasti. Se on kiusallista, kun huomaa miten alkaa kyynelkanavat tulvia ja yrittää olla normaalisti. Koulussa kun kuitenkin ollaan.
Kaikista isoin asia koko jutussa kuitenkin oli se, että huomasin, mitä tarkottaa tarvita jotakuta ihmistä. Kun asia oli selvitetty, tuntu siltä etten enää ikinä päästä sitä ihmistä mun näköpiiristä. Oikeastaan vasta jälkeenpäin huomas, miten järjetön ikävä onkaan ollu. Miten oudolta onkaan tuntunu, kun toinen ei ookaan ollu yhteyksissä pitkään aikaan.
Älkää nyt kuvitelkokaan, että pitäisin kaikkiin ystäviini yhteyttä 24/7! En todellakaan, kyllä mulla on usein pitkiäkin välejä, kun ei joittenkin kanssa puhuta. Tässä tilanteessa se nyt vaan sattui korostumaan, kun oli ne suunnitelmat ja oltiin keväällä yhessä niin paljon.
Joka tapauksessa, se tarvitsevuuden tunne oli aika hurja. Kun ymmärtää, että toinen on vaan uskomattoman tärkeä. Ei kai sitä kuulukaan järjellä ymmärtää. Vähän niinku sisko. Tai jotain vielä enemmän.
Tänään oli hyvä päivä. Ainakin yksi monen kuukauden painoinen kivi tipahti sydämeltä, joten nyt voi mennä hyvillä mielin nukkumaan pelkäämättä, että näkee unta/peräti painajaista jälleennäkemisestä. Se tulee tapahtumaan, onneksi lauantaina ja onneksi niin, että siitä on sovittu etukäteen. Yllättävä reunion tässä tilanteessa olis saattanut johtaa ties sun minkälaiseen tunnepurkaukseen. Parempi siis näin! Hyvillä mielin siis kohti huomista!
J
keskiviikko 26. elokuuta 2015
maanantai 24. elokuuta 2015
Tää taitaa olla elämää suurempaa!
Viime päivät on olleet varsinaista säätöä. Viime viikko koulussa meni hämmentävänkin nopeesti.
Torstaina käytiin moskeijassa opintokäynnillä, ja oli kyllä varsin mielenkiintosta! Meille kerrottiin paljon islaminuskosta, ja vaikka siitä oli kyllä jonkinlainen käsitys, niin oli ihan hauskaa saada kuulla ihan oikeasti kyseisiin asioihin uskovalta ihmiseltä, mitä hän ajattelee. Kyllähän siihen aina saa enemmän eloa, kuin että jos vaan lukis koulukirjasta mitä islaminusko tarkoittaa.
Perjantaina saatiin uusi tiimitehtävä, vaihteen vuoksi. Eihän niitä ookaan tehty tässä viime vuosina tarpeeksi. Suureksi yllätykseksi, positiiviseksi sellaiseksi, päädyin samaan tiimiin kuin millä tehtiin kristillisen kasvatuksen tiimitöitä koko viime kevät. Pidän tästä tiimistä kovasti, joten ongelmia tuskin tulee. Mitä sitä pyörää keksimään uudestaan, kun on jo onnistuttu kerran jossain hyvin!
Viikonloppu oli varsinaista tervanjuontia. Lauantaina en muista tehneeni mitään järkevää, taisin kaupassa käydä, mutta siihen se todellakin jää. Juttelin kahden tunnin Skype-puhelun Japaniin, mikä oli kohtalaisen hauska kokemus. Kyseinen henkilö on kova Suomi-fani ja päädyin muutaman sanan opettamaankin hänelle. Ihan hauskaa ajanvietettä tommoset, ja uudet kaverit on aina ihan tervetulleita.
Eilinen päivä oli sitte jos mahdollista vielä vähemmän hyödyllinen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Se oli sellasta hysteeristä pyörimistä ja hihittelyä, sellasta mitä teininä tehdään. Okei, kävin onneks moikkaamassa Minttua Helsingissä enkä voi ku kiittää siitä ihmisestä! On niin ihanaa, et vaikka ei oltu kahteen vuoteen nähty kunnolla ja viestejäki lähetelty lähinnä satunnaisesti, oltais voitu olla viimeks nähty edellisenä päivänä. Ihan ku kaks vuotta sitten. Ihan järjettömän uskomatonta, miten tollasia ihmisiä on olemassa. Miten oon niin onnekas, että mulla on useita tollasia ihmisiä mun elämässä!
Tänään fuksit tuli kouluun. Oli ihan huikeeta nähdä tuttuja, joita oli nähny viimeks ties sun milloin, tai pari viikkoa sitten. Kaipa sitä tuli tutustuttua uusiinkin ihmisiin. Oon etuoikeutettu ollessani tutor, että saan oikein luvan kanssa bondailla uusien ihmisten kanssa ja tutustua niihin! Tietty muutkin tutustuu, mutta tutorina sitä ehkä jollain tavalla on kuitenkin... Noh, tutor.
Muuten sitte mielialat meneeki varsinaista vuoristorataa. Tarkemmin tähän erittelemättä on taas syitä, minkä takia oma naama ärsyttää erityisen paljon, ja toisaalta myös itselle ne kaikista ominaisimmat piirteet myös. Vaikeuttaa elämää ja mutkistaa niin monia asioita. Joskus sitä vaan toivois olevansa enemmän järjen ihminen. Ehkä myös vähän kypsempi, vähemmän herkkä ja vähemmän itsekriittinen eikä myöskään itsekurista ois haittaa. Haihattelua vaan. Kaikkiko?
J
Torstaina käytiin moskeijassa opintokäynnillä, ja oli kyllä varsin mielenkiintosta! Meille kerrottiin paljon islaminuskosta, ja vaikka siitä oli kyllä jonkinlainen käsitys, niin oli ihan hauskaa saada kuulla ihan oikeasti kyseisiin asioihin uskovalta ihmiseltä, mitä hän ajattelee. Kyllähän siihen aina saa enemmän eloa, kuin että jos vaan lukis koulukirjasta mitä islaminusko tarkoittaa.
Perjantaina saatiin uusi tiimitehtävä, vaihteen vuoksi. Eihän niitä ookaan tehty tässä viime vuosina tarpeeksi. Suureksi yllätykseksi, positiiviseksi sellaiseksi, päädyin samaan tiimiin kuin millä tehtiin kristillisen kasvatuksen tiimitöitä koko viime kevät. Pidän tästä tiimistä kovasti, joten ongelmia tuskin tulee. Mitä sitä pyörää keksimään uudestaan, kun on jo onnistuttu kerran jossain hyvin!
Viikonloppu oli varsinaista tervanjuontia. Lauantaina en muista tehneeni mitään järkevää, taisin kaupassa käydä, mutta siihen se todellakin jää. Juttelin kahden tunnin Skype-puhelun Japaniin, mikä oli kohtalaisen hauska kokemus. Kyseinen henkilö on kova Suomi-fani ja päädyin muutaman sanan opettamaankin hänelle. Ihan hauskaa ajanvietettä tommoset, ja uudet kaverit on aina ihan tervetulleita.
Eilinen päivä oli sitte jos mahdollista vielä vähemmän hyödyllinen kaikilla mahdollisilla tavoilla. Se oli sellasta hysteeristä pyörimistä ja hihittelyä, sellasta mitä teininä tehdään. Okei, kävin onneks moikkaamassa Minttua Helsingissä enkä voi ku kiittää siitä ihmisestä! On niin ihanaa, et vaikka ei oltu kahteen vuoteen nähty kunnolla ja viestejäki lähetelty lähinnä satunnaisesti, oltais voitu olla viimeks nähty edellisenä päivänä. Ihan ku kaks vuotta sitten. Ihan järjettömän uskomatonta, miten tollasia ihmisiä on olemassa. Miten oon niin onnekas, että mulla on useita tollasia ihmisiä mun elämässä!
Tänään fuksit tuli kouluun. Oli ihan huikeeta nähdä tuttuja, joita oli nähny viimeks ties sun milloin, tai pari viikkoa sitten. Kaipa sitä tuli tutustuttua uusiinkin ihmisiin. Oon etuoikeutettu ollessani tutor, että saan oikein luvan kanssa bondailla uusien ihmisten kanssa ja tutustua niihin! Tietty muutkin tutustuu, mutta tutorina sitä ehkä jollain tavalla on kuitenkin... Noh, tutor.
Muuten sitte mielialat meneeki varsinaista vuoristorataa. Tarkemmin tähän erittelemättä on taas syitä, minkä takia oma naama ärsyttää erityisen paljon, ja toisaalta myös itselle ne kaikista ominaisimmat piirteet myös. Vaikeuttaa elämää ja mutkistaa niin monia asioita. Joskus sitä vaan toivois olevansa enemmän järjen ihminen. Ehkä myös vähän kypsempi, vähemmän herkkä ja vähemmän itsekriittinen eikä myöskään itsekurista ois haittaa. Haihattelua vaan. Kaikkiko?
J
keskiviikko 19. elokuuta 2015
Uudelleen heräämisen aikaa, kevät vai syksy?
Taas yritys alottaa aktiivinen kirjoittaminen jäi, yllättäen. Enemmän tai vähemmän yllättäen, jos ihan rehellisiä ollaan. Nyt on kuitenkin uusi syksy, alkoi uusi vuosi, kuten eräs luokkalaiseni asian tänään ilmaisi, ja uudet kujeet.
Diakissa alkoi maanantaina kolmas lukuvuosi. Ja, no, on se kyllä näkynytkin kahden viime päivän teemoissa ihan mukavanlaisesti. Opinnäytettä pitäis alkaa pikku hiljaa rakentelemaan kasaan. Oon oikeasti aika innoissani asiasta, koska oikeastaan prosessin alkua on odottanut idean kanssa jo jonkin aikaa. Se ideapaperi pitäisi väsätä vielä tänä iltana, mikä nyt ei ehkä ole se kaikista pahin asia tässä prosessissa kuitenkaan.
Kolmas vuosi opintoja tuo toki paljon vastuuta, mutta itselläni on erityinen syy iloita tästä syksystä. Pääsen nimittäin tutoroimaan maanantaina aloittavia fukseja! Sitä odotan äärimmäisen suurella innolla ja mielenkiinnolla. Muistaen oman jännityksen on aika lailla ihanaa tietää, että pääsee itse olemaan tukena niille, joita nyt koulun alku luultavasti edes vähän jännittää.
Myös syksyllä alkava harjoittelu innostaa. 10 viikkoa äärimmäisen mielenkiintoisessa ympäristössä kuulostaa huikealta ja odottamisen arvoiselta! Jo ennen kuin Diakiin olin hakenut, pelkäsin että on pakko lähteä johonkin ulkomaille vaihtoon kolmantena vuonna. Niin ei onneksi ollut, eikä kyllä ole hetkeäkään kaduttanut etten lähe vaihtoon, vaan jään Suomeen. Ei sillä, että näkisin vaihtojutuissa mitään pahaa. Itselläni ei vaan ole koskaan ollut minkäänlaista innostusta tuollaiseen.
Kesästäkin kaiketi voisi jotain kertoa, kun edellinen ja ensimmäinen postaus kuitenkin on toukokuulta. Kesä oli työn-ja opiskeluntäyteinen, eikä aikaa lomailulle juurikaan ollut muutamia hajapäiviä lukuun ottamatta. Kaksi riparia, yhteensä viikon verran varhaisnuorten leirejä sekä 10 opintopistettä on kesän lopullinen saldo näin yksinkertaisesti sanottuna.
Mitä kesä sitten oikeasti sisälsi, on ihan eri asia. Ammatillista kasvua ja kykyä heittäytyä yllättäviin ja hankaliinkin, kenties liiankin suurilta tuntuviin tilanteisiin. Sitä oli jonkin verran. Toisaalta myös oman jaksamisen äärirajoilla käymistä, niin kesän alussa, kun koko homma tuntui vyöryvän Himalajan korkuisena edessä, kuin myöhemminkin. Kaikesta kuitenkin selvisi, eikä kunnia vähiten kuulu upeille työkavereille, joihin sai tutustua (paremmin) kesän aikana! Päivääkään en vaihtaisi pois, enkä varsinkaan ketään työkavereistani.
Kyllähän sitä lomaillakin ehti, etenkin opintojen ja töiden jälkeen. Ijahis Idja-saamelaismusiikin festarit Inarissa jäivät mieleen elämyksenä monestakin syystä. En ollut ollut lentokoneessa yli 13 vuoteen, joten luonnollisesti se jännitti. Jyväskylä oli ennen viime viikkoa pohjoisin paikka, missä olin ollut. Toisaalta sain myös tutustua saamelaisten kulttuuriin ja musiikkiin, erityisen hieno oli joikusta (joiusta?) kertova seminaari, joka laittoi itseäni ajattelemaan moniakin asioita kyseiseen musiikkityyliin liittyen. Elämyksellinen reissu, plus tietenkin ne 14 tuntia tien päällä. Ja seuraavana aamuna kouluun... :)
Tänään iloitsen jo pimenevistä illoista, vaniljantuoksuisista kynttilöistä (joita yöpöydälläni on viisi kappaletta..) sekä teekupposista ja hetkistä ystävien kanssa. Siitä, että mustikkamaitoon voisi hakea marjat muutaman sadan metrin päästä, jos haluaisi (ja huomenna varmaan haluaakin!) Ja ennen kaikkea siitä, mitä ystävyys on oikeasti tänä vuonna saanut merkitä itselleni. Pikaiset kaverustumiset jonkun kanssa niin, että vuorokauden jälkeen olisi voinut tuntea jo vuosia, ja toisaalta ne ystävyydet jotka saavat vain syventyä mitä enemmän aikaa viettää "yhdessä yksin".
Huhhuh. Selkeästi asiaa on, joten josko tästä vihdoin saisi jollakin tavalla säännöllisen harrastuksen! Olisi aika lailla mahtavaa. Joskus ehkä saisi kuvapostauksiakin tehtyä.. Ehkä.
J
Diakissa alkoi maanantaina kolmas lukuvuosi. Ja, no, on se kyllä näkynytkin kahden viime päivän teemoissa ihan mukavanlaisesti. Opinnäytettä pitäis alkaa pikku hiljaa rakentelemaan kasaan. Oon oikeasti aika innoissani asiasta, koska oikeastaan prosessin alkua on odottanut idean kanssa jo jonkin aikaa. Se ideapaperi pitäisi väsätä vielä tänä iltana, mikä nyt ei ehkä ole se kaikista pahin asia tässä prosessissa kuitenkaan.
Kolmas vuosi opintoja tuo toki paljon vastuuta, mutta itselläni on erityinen syy iloita tästä syksystä. Pääsen nimittäin tutoroimaan maanantaina aloittavia fukseja! Sitä odotan äärimmäisen suurella innolla ja mielenkiinnolla. Muistaen oman jännityksen on aika lailla ihanaa tietää, että pääsee itse olemaan tukena niille, joita nyt koulun alku luultavasti edes vähän jännittää.
Myös syksyllä alkava harjoittelu innostaa. 10 viikkoa äärimmäisen mielenkiintoisessa ympäristössä kuulostaa huikealta ja odottamisen arvoiselta! Jo ennen kuin Diakiin olin hakenut, pelkäsin että on pakko lähteä johonkin ulkomaille vaihtoon kolmantena vuonna. Niin ei onneksi ollut, eikä kyllä ole hetkeäkään kaduttanut etten lähe vaihtoon, vaan jään Suomeen. Ei sillä, että näkisin vaihtojutuissa mitään pahaa. Itselläni ei vaan ole koskaan ollut minkäänlaista innostusta tuollaiseen.
Kesästäkin kaiketi voisi jotain kertoa, kun edellinen ja ensimmäinen postaus kuitenkin on toukokuulta. Kesä oli työn-ja opiskeluntäyteinen, eikä aikaa lomailulle juurikaan ollut muutamia hajapäiviä lukuun ottamatta. Kaksi riparia, yhteensä viikon verran varhaisnuorten leirejä sekä 10 opintopistettä on kesän lopullinen saldo näin yksinkertaisesti sanottuna.
Mitä kesä sitten oikeasti sisälsi, on ihan eri asia. Ammatillista kasvua ja kykyä heittäytyä yllättäviin ja hankaliinkin, kenties liiankin suurilta tuntuviin tilanteisiin. Sitä oli jonkin verran. Toisaalta myös oman jaksamisen äärirajoilla käymistä, niin kesän alussa, kun koko homma tuntui vyöryvän Himalajan korkuisena edessä, kuin myöhemminkin. Kaikesta kuitenkin selvisi, eikä kunnia vähiten kuulu upeille työkavereille, joihin sai tutustua (paremmin) kesän aikana! Päivääkään en vaihtaisi pois, enkä varsinkaan ketään työkavereistani.
Kyllähän sitä lomaillakin ehti, etenkin opintojen ja töiden jälkeen. Ijahis Idja-saamelaismusiikin festarit Inarissa jäivät mieleen elämyksenä monestakin syystä. En ollut ollut lentokoneessa yli 13 vuoteen, joten luonnollisesti se jännitti. Jyväskylä oli ennen viime viikkoa pohjoisin paikka, missä olin ollut. Toisaalta sain myös tutustua saamelaisten kulttuuriin ja musiikkiin, erityisen hieno oli joikusta (joiusta?) kertova seminaari, joka laittoi itseäni ajattelemaan moniakin asioita kyseiseen musiikkityyliin liittyen. Elämyksellinen reissu, plus tietenkin ne 14 tuntia tien päällä. Ja seuraavana aamuna kouluun... :)
Tänään iloitsen jo pimenevistä illoista, vaniljantuoksuisista kynttilöistä (joita yöpöydälläni on viisi kappaletta..) sekä teekupposista ja hetkistä ystävien kanssa. Siitä, että mustikkamaitoon voisi hakea marjat muutaman sadan metrin päästä, jos haluaisi (ja huomenna varmaan haluaakin!) Ja ennen kaikkea siitä, mitä ystävyys on oikeasti tänä vuonna saanut merkitä itselleni. Pikaiset kaverustumiset jonkun kanssa niin, että vuorokauden jälkeen olisi voinut tuntea jo vuosia, ja toisaalta ne ystävyydet jotka saavat vain syventyä mitä enemmän aikaa viettää "yhdessä yksin".
Huhhuh. Selkeästi asiaa on, joten josko tästä vihdoin saisi jollakin tavalla säännöllisen harrastuksen! Olisi aika lailla mahtavaa. Joskus ehkä saisi kuvapostauksiakin tehtyä.. Ehkä.
J
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)