Eräänlainen kiitospäivä

Suomessa ei oo ehkä kovin isossa osassa kiitospäivän perinne, mutta sen innottamana mä oon viime päivinä miettiny, mistä mä olen kiitollinen. Sen takia tekstin aihe on hyvin iloinen!

Oon kiitollinen ystävistä. Siitä, et on elämässä koko ajan joku, joka kuuntelee ja jaksaa vaikka itekin kyllästyis. Että on sellasia tyyppejä jotka ei lähe karkuun kummallisiakaan juttuja. Ja mulla on elämässä myös ihmisiä, joista voi tulla ystäviä. Ehkä. Ja tässä maailmassa jossain kolkassa on paljon tulevia ystäviä!

Oon myös järjettömän kiitollinen mun perheestä. Mulla on läheiset välit vanhempien kanssa ja me tullaan hyvin toimeen. Mulla on myös sukulaisia, joiden kanssa on kiva olla. Ei oo täydellistä perhettä tai sukua, mut ei mun omat huonoimmasta päästä ole.

Mä olen löytäny itelleni täydellisimmän alan. Sellasen joka sopii mulle ja josta haluan oppia niin paljon lisää. Oon ehkä nuori, vähän naiivi ja intoa täynnä vailla varsinaista kokemusta, mutta ootan työelämään pääsemistä. Tässä vaiheessa opintoja jo tiedän mihin ainaki mihin päin oon menossa. En ehkä tarkkaa päämäärää, mutta ainakin suunnan.

Oon kiitollinen, että viime syksyn ja talven vaikeuksien ja voimakkaan kuulumattomuuden tunteen jälkeen löysin paikan jossa sain olla uusi ja vähän alottaa puhtaalta pöydältä. Ymmärsin, et oon enemmän ku ehkä ajattelin ja toisaalta että on paikka jossa mut otetaan vastaan ihmisenä. Ei soittimena tai pelkkinä tekoina, vaan minuna.

Koulussa etsin vahvasti omaa paikkaani ja harjottelua arastelin hyvin paljon, mutta jokin loksahti paikalleen. Voimakkaasta ylhäältä tulleesta kutsusta oon kiitollinen. En ehkä olis ollut kaikkeen vielä valmis, jos olisin etukäteen tiennyt, mutta kokemus opettaa. Vikana päivänä ohjaava opettajani totesi mun olleen oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja mua alko melkein itkettää. Olin ollut melko rikki ja eksynyt, ja löytyi paikka jonne sain hetkeksi jäädä ja kuulua. Ja tavata uusia ihmisiä, myös. Peilata itteäni myös heidän suhtautumisensa kautta.

Ja oon kiitollinen tietenkin siitä mitä osaan. Siitä, mikä olen ja miksi voin tulla. Siitä, että oon saanut uskon lahjan. Vaikka tätä ajatusta 15-vuotias Jassu ehkä kavahtais, siitä oon eniten kiitollinen. Tiedän, mistä kaikki lahjat tulee ja tiedän että oon menossa oikeeseen suuntaan kun vaan seuraan kutsuja.

J

Elämä on ovia.

Tätä mä olen miettinyt nyt muutaman illan. Toiset ovet on pakko sulkea, että toiset voivat avautua. Ja nyt lopetan kliseisyydet ja selitän, mistä oikeasti on kyse!

Eilen oli harkan arviointikeskustelu. Vielä on kaks viikkoa jäljellä, mutta olen kuulemma ollut ihan kelpo harjottelija. Oon superiloinen siitä, että oon oikeasti ollut hyödyksi tuolla. Ja ainahan se on kiva saada palautetta, hyvää tai rakentavaa. Vielä hienompaa on saada hyvää palautetta siitä, mikä aiemmin on ollut kehittämishaaste. Selkokielen käyttäminen on tehnyt mulle hyvää; kuulemma ajatukset tulee hyvin pureskeltuina ja ajateltuina ulos. Ehkä tätä työotetta ja uutta taitoa pitää ylläpitää! Yleensä ajatukset on nimittäin kaikkea muuta kuin pureskeltuja kun ne suusta tulee ulos.

Arviointikeskustelussa puhuin ittelleni saman tien myös keväälle harkkapaikan. Helpottaa tulevaa kevättä, kun tietää että harkka on lähellä, oon viihtynyt tuolla ja ohjaaja sai työnkuvaa kuvaamalla mut vakuuttumaan että se on tosiaankin mun paikka, myös keväällä. Enkä usko että noi meidän linjalaisetkaan kovin siitä pahastuu.

Toisaalta toi päätös ei ollut ihan niin yksinkertanen, kun että "okei viihdyn täällä, tänne jään". Päätös nimittäin sulkee sen mahdollisuuden mun tulevaisuudessa, että voisin joskus mennä lastensuojeluun töihin. Tai ei kai se mahdotonta ole, mutta oon kuullut usealtakin ihmiseltä, että on hyvin vaikeeta päästä lastensuojeluun töihin, jos ei oo siellä harjotellut opiskeluaikana. Toisaalta mä en tiedä, harmittaahan se, mutta toisaalta en tiedä olisko musta välttämättä siihen. Voi olla, että mun vahvuudet pääsis siinä työssä oikeuksiinsa, mutta toisaalta voi myös olla että mun herkkyys ja empatia ei ehkä parhaimmillaan olis siinä työssä, vaikkei se pelkästään kiireellisiä huostaanottoja ookaan.

Ja toisaalta, vaikka nyt toi mahdollisuus meni sivu suun, musta tuntuu siltä että ei tääkään päätös oo sattumalta syntynyt. Ei siinä samanlaista taivaallista suunnannäyttöä ehkä (vielä!) ole niin ku Porvooseen aikanaan, mutta uskon että tuosta tulevastakin harkasta vielä löytää jotain omaan ammatti-identiteettiinsä! Ja oonhan mä täältäkin saanut vaikka mitä.

Huvittavintahan on, että ennen tätä syksyä en varsinaisesti nähny itteäni maahanmuuttajatyössä ollenkaan. En oo ollut koskaan rasisti, mut ei vaan oo se työala kiinnostanut pätkääkään. Nyt oon alkanu sitä srk-työn ohella hyvänä kakkosvaihtoehtona miettiä, ja eilen sain kuulla että mulla jopa on kaikki edellytykset tällä työalalla. Tuntu uskomattoman hyvältä, että joku ammattilainen toteaa, että sä voisit työllistyä tälle alalle ja pärjätä.

Alkaa pikku hiljaa tulla sellanen olo, että tietää, minnepäin on menossa, mitä osaa ja mitä haluaa tehdä. Toisaalta tietää myös äärettömän hyvin, minne ei ole menossa. Aika tajuttoman hyvä fiilis, etten sanoisi!

J

P.s. Sori, tästä tuli hyvin omakehuinen postaus, mutta halkean ilosta!

Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Tänään pääseen avaamaan yhtä osaa itestäni, jota en itekään täysin ymmärrä, koska mun mielipiteet ja mieltymykset on täyttä hepreaa myös itselle!

Mua on koko elämäni vaivannut jonkinlainen nimikompleksi. Mua on siunattu (vai ehkä paremminkin kirottu?) pitkällä nimellä, josta on äärimmäisen helppo vääntää ties sun mitä variaatioita.

Ala-asteella mulla oli joku suuri 'inhoan omaa nimeäni'-vaihe, jolloin en tykännyt yhtään ees sanoa nimeäni ääneen koska se ei tuntunut luontevalta. Ei se ehkä vieläkään tunnu järkevimmältä, mutta nykyään itsensä esittely on sen verran tuttua juttua ettei se ihan kamalast enää aiheuta tunteita suuntaan tai toiseen.

Hei, jos satut lukemaan tätä, nii arvostaisin jos kertoisit oman kommenttis asiasta. Onko muutkin kokenut/kokeeko sellasta tunnetta, että oman nimen sanominen ääneen on tosi kummallista? Mulla se voi osittain johtua siitä etten henkilökohtasesti tunne ketään täysin samannimistä, mutta haluisin silti kuulla mielipiteitä ja näkökulmia tähän asiaan!

Nykyään se oman nimen sanominen tai omasta nimestä pitäminen ei oo se ongelma. Enemmän mulla on se, että kuka saa kutsua ja mikskä.

Porukat käyttää mitä huvittaa ja ne nyt lähtökohtasesti saakin kutsua mua miskä huvittaa. Kuitenkin yleensä se on Jassu (mikä idea antaa lapselle nimi, jos sitä kuitenkin kutsuu lyhyemmällä nimellä?), tai etenki pienenä jos teki jotain pahaa, ni kajahti Jasmiina. Silloin ties töppäilleensä todella pahasti, jos etunimeä seurasi vielä toisetkin nimet.

Kaverit oon kertonut hirttäväni lipputankoon, jos ne koskaan kehtais kutsua Jasmiinaks. Kukaan, kukaan kaveri ei sitä saa tehdä. Diakissa luokkakaverit ja tutummat muiden kurssien tyypit sanoo myös Jassu, ja se on enemmän kun jees. Opettajat yhtä lukuun ottamatta kutsuu sillä nimellä joka papereissa lukee, ja sen yhdenkin "hairahdus" johtuu siitä, että se on tarttunut mun luokkakavereilta.

Harkoissa ihmiset on kautta opiskelujen kutsuneet tiukasti ristimänimellä. Oikeastaan kahdesta harkasta en osaa ees kuvitella mitään muuta, viime keväältä oisin saattanutkin. Mutta koskaan mä en varsinaisesti pyytänyt, että nyt kutsukaapa Jassuks.

Ehkä se kuuluu aikuistumiseen, että ei sitä tavallaan vaadikaan, että "nyt kaikki kutsuu lempinimellä". En mä oikeestaan tiedä. Suoraan sanottuna en tiedä, missä se raja menee, tai mitkä kriteerit muka pitää täyttää, että saa kutsua lempinimellä.

Muistan ainakin kaksi tapausta historiasta, jolloin mua on kutsuttu mun lempinimellä ja oon vetänyt aivan jäätävät epämukavuuskohtaukset siitä. Toisessa tapauksessa kutsuja oli melko vieras, mutta toisesta tilanteesta en vaan nää mitään syytä, miksei kyseinen ihminen ois saanut niin kutsua. Onneksi tähänkin löytyi kompromissi. Ehkä viestin olemuksellani suurta ahdistusta, koska kahden kerran jälkeen kutsumanimi vaihtui.

Onko se niin, että oma nimi on niin yksityinen ja "arka" asia, että sitä suojelee? Tai sen takia haluaa, että voi ite päättää kuka kutsuu milläkin nimellä. Kuten sanoin, oon ite aivan sekasin siitä, mikä logiikka on siinä kuka saa kutsua ja millä nimellä. Tuttuudesta tai luottamuksesta se nimittäin ei ole kiinni. Tottumuksesta, ehkä?

Ehkä nää on taas näitä kohtalaisen turhia mietittäviä asioita, mutta tulipahan nyt avauduttua oikein urakalla tästä nimiasiasta.

J

Elämä kulkee, mut se kulkee liian nopeasti

Siiiis MITÄ. En oo todellakaan aatellu hiljenneeni näin kovin! Olen pahoillani, te ehkä kaksi ihmistä joita tämä kiinnostaa. On ollut niin paljon kirjotettavaa, etten oo oikein saanu kirjotetuksi yhtään mitään. Pitäis kai aloittaa jostain, mutta kun en tiedä että mistä. Ehkä tyydyn vain päivittämään vähän elämän tapahtumia ja kuulumisia.

Kuuluu hyvää. Oikeasti todella hyvää. Viime päivinä on tuntunut, että aina kun sanoo, ettei paremmaksi voisi mennä, jokin asia tulee ja sitten meneekin paremmin.

Paitsi että olen aika tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, oon myös järjettömän onnekkaassa asemassa sinänsä, että mulla on kesätöitä jo nyt. Voin keskittyä siis keväällä 100% autokouluun ja oppariin, eikä mun tarvitse metsästää kesätöitä. On siinä huonotkin puolet, tosin; tietäen mitä kesällä tapahtuu, paitsi töiden, myös muun elämän osalta, on turkasen vaikeeta odottaa. Ja ihan oikeesti mä tarkotan sitä. Melkein mahdotonta odottaa.

Mä olen miettinyt viime päivinä oodia ystävyydelle. Sellaselle, joka avaa kaikki kipeimmät haavat yhdessä yössä ja muuttaa jotain ihan syvältä sisältä asti. Hassua sinänsä, koska ystävä on samaan aikaan uusi että vanha. Ystäviä ollaan oltu vuodesta 2010, tiedetty toisistamme vuodesta 2001 (puhumatta kuitenkaan siis toisillemme tyyliin mitään) ja nyt sitten pari viikkoa sitten kerrottiin paljonpaljon asioita toisillemme. Ja siitä se ajatus sitten taas lähti, about neljän vuoden hiljaiselon jälkeen.

Harkkaa on jäljellä kaks ja puoli viikkoa. En tiedä minne tää aika on hävinnyt, mut niin vaan ollaan kohta lopussa. Ei-niin-mukavan ja järjettömän eeppisen harjoittelun jälkeen on ollut ihan mukavaa olla paikassa, josta lähteminen ei suuremmin herätä mitään tunteita. Jäisin sinne todellakin, jos voisin, mutta ei nyt ehkä mitään sydäntäraastavaa haikeutta tunnu - ainakaan vielä. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tulevien päivien reaktioita. Huomenna mulla ois opistolle hartaus, ja kumpikaan mun potentiaalisista haastateltavista ei oo ollut koulussa eilen eikä tänään. Herran haltuun vai mitenkäs se meni...

Jotenkin on paljon asioita, joista pitäisi kirjoittaa, mutta niistä haluaa sitten tehdä omat postauksensa. Ehkä jätän tämän nyt tyngäksi palapeliksi ja kirjoitan ensi kerralla lisää, luultavimmin aikaisemmin kuin kuukauden päästä!

J

Ps. Kuukauden ja viikon päästä on joulu.