Tätä mä olen miettinyt nyt muutaman illan. Toiset ovet on pakko sulkea, että toiset voivat avautua. Ja nyt lopetan kliseisyydet ja selitän, mistä oikeasti on kyse!
Eilen oli harkan arviointikeskustelu. Vielä on kaks viikkoa jäljellä, mutta olen kuulemma ollut ihan kelpo harjottelija. Oon superiloinen siitä, että oon oikeasti ollut hyödyksi tuolla. Ja ainahan se on kiva saada palautetta, hyvää tai rakentavaa. Vielä hienompaa on saada hyvää palautetta siitä, mikä aiemmin on ollut kehittämishaaste. Selkokielen käyttäminen on tehnyt mulle hyvää; kuulemma ajatukset tulee hyvin pureskeltuina ja ajateltuina ulos. Ehkä tätä työotetta ja uutta taitoa pitää ylläpitää! Yleensä ajatukset on nimittäin kaikkea muuta kuin pureskeltuja kun ne suusta tulee ulos.
Arviointikeskustelussa puhuin ittelleni saman tien myös keväälle harkkapaikan. Helpottaa tulevaa kevättä, kun tietää että harkka on lähellä, oon viihtynyt tuolla ja ohjaaja sai työnkuvaa kuvaamalla mut vakuuttumaan että se on tosiaankin mun paikka, myös keväällä. Enkä usko että noi meidän linjalaisetkaan kovin siitä pahastuu.
Toisaalta toi päätös ei ollut ihan niin yksinkertanen, kun että "okei viihdyn täällä, tänne jään". Päätös nimittäin sulkee sen mahdollisuuden mun tulevaisuudessa, että voisin joskus mennä lastensuojeluun töihin. Tai ei kai se mahdotonta ole, mutta oon kuullut usealtakin ihmiseltä, että on hyvin vaikeeta päästä lastensuojeluun töihin, jos ei oo siellä harjotellut opiskeluaikana. Toisaalta mä en tiedä, harmittaahan se, mutta toisaalta en tiedä olisko musta välttämättä siihen. Voi olla, että mun vahvuudet pääsis siinä työssä oikeuksiinsa, mutta toisaalta voi myös olla että mun herkkyys ja empatia ei ehkä parhaimmillaan olis siinä työssä, vaikkei se pelkästään kiireellisiä huostaanottoja ookaan.
Ja toisaalta, vaikka nyt toi mahdollisuus meni sivu suun, musta tuntuu siltä että ei tääkään päätös oo sattumalta syntynyt. Ei siinä samanlaista taivaallista suunnannäyttöä ehkä (vielä!) ole niin ku Porvooseen aikanaan, mutta uskon että tuosta tulevastakin harkasta vielä löytää jotain omaan ammatti-identiteettiinsä! Ja oonhan mä täältäkin saanut vaikka mitä.
Huvittavintahan on, että ennen tätä syksyä en varsinaisesti nähny itteäni maahanmuuttajatyössä ollenkaan. En oo ollut koskaan rasisti, mut ei vaan oo se työala kiinnostanut pätkääkään. Nyt oon alkanu sitä srk-työn ohella hyvänä kakkosvaihtoehtona miettiä, ja eilen sain kuulla että mulla jopa on kaikki edellytykset tällä työalalla. Tuntu uskomattoman hyvältä, että joku ammattilainen toteaa, että sä voisit työllistyä tälle alalle ja pärjätä.
Alkaa pikku hiljaa tulla sellanen olo, että tietää, minnepäin on menossa, mitä osaa ja mitä haluaa tehdä. Toisaalta tietää myös äärettömän hyvin, minne ei ole menossa. Aika tajuttoman hyvä fiilis, etten sanoisi!
J
P.s. Sori, tästä tuli hyvin omakehuinen postaus, mutta halkean ilosta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti