Joskus sitä vois ajatella muutakin kuin sitä, mitä tekee mieli/haluaa/mikä tuntuu omien impulssien mukaiselta.
Aihe on tänään varsin ajankohtainen, koska nyt ottaa aivoon - ja vieläpä aika rankasti. Jos et halua lukea itkupotkuraivari-teiniangst-tekstiä, suosittelen että lopetat lukemisen tähän.
Tänään tosiaan oli Kauniaisten kampuksen jäähyväisjuhlat, "peijaiset", kuten eräs puhujavieraista asian esitti, ja kuten kerroin jo aikaisemmin, olin innoissani. Olin odottanut tätä iltaa ja päivää paljon, enkä vähiten siksi että olin siellä itse esilaulamassa.
Juhla kestää vielä ainakin tunnin-pari, ja itse istun läppäri sylissä vällyjen alla. Ei todellakaan yhtään ota aivoon.
Eilen aamulla heräsin siis sellaiseen maailmoja syleilevään kurkkukipuun, jollaisesta aina alkaa päiviä kestävä kärsimys. Sellaiseen, joka laittaa ajattelemaan, että miten kauan ihminen voi elää ilman kurkkua. Kouluun oli mentävä, ja onneksi päivä olikin kohtalaisen lyhyt. Kotona pumppasin itseni täyteen lääkkeitä, ja illalla toden totta lämpöä oli normaalit alle 36 astetta ja kävin nukkumaan kohtalaisen hyvillä mielillä.
Yö ja aamu menivätkin sitten siinä kuumeisessa, flunssaisessa puolihorroksessa. Aamulla kuumemittari näytti 37 astetta, siis huomattavasti liikaa. Tässä vaiheessa joku fiksu olis ehkä miettinyt että pitääkö sinne kouluun nyt ehdoin tahdoin raahautua. Ruoka ei maistunut ja oikeasti tuntui siltä, että nyt ei pitäis.
Menin sitten kuitenkin. Oon äärimmäisen headstrong, tykkään tosta sanasta tosi paljon enemmän kuin suomenkielisestä vastineesta omapäinen, päättäväisestä tai sisukkaasta nyt puhumattakaan. Ite miellän tuon sanan nimenomaan sellaiseks jääräpäisyydeksi tai kovapäisyydeksi. (suomen kieli <3) Kuumekin laski kuin ihmeen kaupalla heti lääkkeenoton jälkeen, joten jee! Eikä kurkkukaan ollu enää kipeä, tukkoisuuskaan ei vaivannut!
Aamupäivä menikin hyvin. Ääntä lähti, ja tuntui siltä että laulaminenkin onnistui ihan hyvin. Tekniikkaa jouduttiin säätämään tunti ennen treenien aloittamista, mutta kaikki kyllä loppuviimein onnistui. Myös pianisti päätyi paikalle seikkailujen jälkeen :p
Sitten, kun alettiin hioa omaa spektaakkeliamme (joka muuten on suurin syy siihen miks nyt ottaa päähän NIIN paljon!!!), multa alkoi kadota ääni. Ensin vähän, ja pikku hiljaa ihan kokonaan. Laulamisesta ei siis tullut yhtään mitään, nuotissa pysyminen tuotti ongelmia ja lopulta kurkusta kuului lähinnä pihinää. Mietin, että laitan itseni puhekieltoon, mutta lopputulos oli kuitenkin se, että päädyin lähtemään himaan, jossa kuumemittari todisti päätöksen olleen oikea.
Ei tässä nyt oikein voi muuta sanoa kun että miten meni noin niinku omasta mielestä?
Ärsyttää, mutta ehkä tästäkin takaiskusta selviää joskus sadan vuoden päästä.
J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti